— Ajatelkaa, että se on tuossa noin, — puhui Cavor, kasvoillaan tuommoinen opettajan ilme ja osoittaen jotain paikkaa kolmen neljän jalan päässä minusta.
Tämän hyppäyksen minä suoritin helposti ja tunsinpa — sen myönnän — jonkunmoista tyytyväisyyttä, huomatessani Cavorin pudonneen paria jalkaa tännemmäs ja saaneen hänenkin kokea, miltä okapiikit maistuu.
— Siinä sen nyt näkee, kuinka varovainen täällä olla pitää, — virkkoi hän, piikkejä irtikiskoessaan. Ja siitä hetkestä hän lakkasi olemasta minun opettajanani, ruveten minun oppilaskumppalikseni kuullisten liikkeiden harjoittamisessa.
Valitsimme sitten vieläkin helpomman hyppäyksen ja suoritimme sen ilman vaikeutta, hyppäsimme takaisin taas, ja näin monta kertaa vuoroin puoleen ja toiseen, totuttaen lihaksia tottelemaan uutta mittakaavaa. En ikinä olisi uskonut tätä mukautumista niin helpoksi, ellen itse olisi sitä kokenut. Ja todellakin, varsin lyhyessä ajassa, korkeintaan kolmenkymmenen kokeen perästä, me osasimme laskea, kuinka paljon voimaa mikin välimatka kysyy, osasimme melkein yhtä varmasti kuin maankin päällä.
Ja kuun kasvit ne sillä välin ympärillämme nousemistaan nousivat yhä pitemmiksi ja tiheämmiksi, yhä enemmin toisiinsa takertuen, joka silmänräpäys paisuen ja paksuten. Siinä piikkilehtistä kasvia, vehreätä kaktusryhmää, siinä sientä, mehevää lehtisammalta, mitä kummallisimmalla tavalla säteileviä ja kierteleviä lajeja. Mutta me olimme niin kiintyneet hyppimiseemme, ett'emme kotvaan aikaan tulleet niitten ehtymätöntä edistymistä tarkastaneeksikaan.
Meidät oli vallannut jonkinlainen ylvästely. Osaksi siihen kaiketi oli syynä se tieto, että olimme päässeet vankeudesta pallossa, mutta pääasiallisesti kumminkin ohuen ilman raikkaus, tuon ilman, jossa — siitä olen varma — oli paljoa suurempi määrä happea kuin maapallon ilmakehässä. Niin kummallista kuin kaikki ympärillämme olikaan, tunsin olevani yhtä seikkailevalla ja kokeilevalla mielellä kuin Lontoon keikari ensi kertaa vuoristossa. Enkä luule, että kumpaistakaan meistä kovinkaan pelotti, vaikka olimmekin täällä Tuntemattoman kasvojen edessä.
Meidät oli vallannut yritteliäisyyden henki. Me valitsimme lehtisammaleisen pahan, joka oli meistä arviolta 14-15 metrin päässä, ja hyppäsimme siihen perätysten sangen onnellisesti.
— Mainiota! — huusimme toisillemme. — Mainiota!
Ja Cavor se astui kolme askelta ja loikkasi erästä viehättävää lumirinnettä kohti. Sinne oli parikymmentä metriä. Minä olin hetken aikaa tyrmistynyt siitä repäisevän lystikkäästä vaikutuksesta, minkä minuun teki hänen liihotteleva olentonsa, tuo likainen krikettilakki, törröttävä tukka, pieni pyylevä ruumis, käsivarret ja nuo sääret kireelle napitetuissa polvihousuissa, ja kaiken tuon takalikkona sadun-omainen, laaja kuumaisema. Minua pyrki naurattamaan, mutta perään ponnahdin minäkin. Tupsis! Siinä sitä oltiin vierekkäin taas.
Tehtiin vielä kolme neljä oikein jättiläismäistä harppausta, ja istahdettiin viimein sammalen peittämään painanteesen. Keuhkoja kivisti. Siinä nyt istuimme kumpainenkin, kylkiämme pidellen ja koettaen päästä tyynesti hengittämään, sekä päätä toisillemme nyökäytellen hyväksyvästi. Cavor se puheli käheällä äänellä jotain "hämmästyttävistä tuntemuksista".