Tuossa sitten sävähti muuan ajatus päässäni. Ei se ensi hätään niinkään hirvittävältä tuntunut; olihan vain sangen luonnollinen kysymys, asian-olojen herättämä.
— Asiasta toiseen! — virkoin minä. — Missähän se meidän pallomme oikeastaan lienee?
Cavor katsahti minuun.
— Hä?
Nyt minulle selvisi koko tämän asian tärkeys.
— Cavor! — huusin minä, tarttuen häntä käsivarteen, — missä on — pallo?
X.
Eksyneitä ihmisiä kuussa.
Joku määrä minun kauhistustani kuvastui hänenkin kasvoillaan. Hän nousi ja tuijotteli ympärillensä tuossa tiheikössä, joka ympäröi meitä joka taholla, hurjaa vauhtia yleten ylenemistään. Epätietoisena hän tarttui leukaansa. Hänen äänessään kuului odottamaton varmuuden puute.
— Eiköhän… — sanoi hän verkalleen, — eiköhän se liene… jossain… tuolla päin? — Epäröivänä hän teki tutisevalla sormellaan kaaren. — En ole varma.