Yhä syvempi hämmästys ilmeni hänen katseessaan.
— Oli miten oli, — virkkoi hän, katsoen minuun, — ei se kaukana saata olla.
Me olimme seisovillamme kumpainenkin, äännellen tyhjänpäiväisiä huudahduksia ja tähystellen tuohon yhä enemmän sekaantuvaan, yhä tihenevään rikeikköön ympärillämme.
Kaikilla rinteillä, minne vain päivä pääsi paistamaan, huojui ja heilui nuolina nousevia pensaita, paisuvia kaktuksia, matelevia lehtisammalia, ja missä varjoa, siellä luminietoksiakin. Pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä — kaikkialla levittelihe outojen muotojen yhtenäinen yksitoikkoisuus. Ja jossain tuolla, noitten toisiinsa takertuneitten kasvien alla, oli meidän pallomme, meidän kotimme, siinä ainoat eväämme, ainoa pelastumisen toivo tästä päivän kestävän kasvullisuuden fantastillisesta sydänmaasta, jonne nyt olimme joutuneet.
— Luulenpa sittenkin, — sanoi hän, äkkiä viitaten, — että pallo on tuolla.
— Ei, — arvelin minä. — Mehän olemme kiertäneet kaaressa. Kas, tuossa on minun kantapäitteni jälkiä. Sen täytyy olla idempänä, paljoa idempänä. Tuolla noin!
— Minun mielestäni, — sanoi Cavor, — aurinko oli koko ajan oikealla.
— Ja minusta taas, — virkoin minä, — varjo kulki joka hyppäyksellä minun edessäni.
Me katselimme toisiamme. Kraaterin laajuus oli meidän mielikuvituksessamme käynyt äärettömäksi ja yhä kasvavat tiheiköt läpipääsemättömiksi.
— Voi taivas! Kuinka mielettömiä me olemme olleetkaan!