— Pallo meidän löytää pitää, — sanoi Cavor, — se on selvä se, ja pian se on löydettäväkin. Helle kasvaa. Jo se meidät nytkin olisi painanut tainnuksiin, ellei olisi niin kuivaa. Ja… minun on nälkä.
Minä tuijotin häneen. Tätä seikkaa en ollut tullut ajatelleeksikaan.
Mutta nyt heräsi minussakin positivinen vaatimus.
— Niin, — sanoin minä painavasti, — nälkä minunkin on.
Hän nousi, tarmokas päättäväisyys katseessaan. - Meidän täytyy löytää pallo, — lausui hän.
Niin tyynesti kuin suinkin tähysteltiin nyt noita lukemattomia kallioharjanteita ja pensaikkoja, joista kraaterin pohja oli muodostunut, ja kumpikin harkitsi mielessään, mitenkä paljon mahdollisuuksia meillä on pallon löytämiseen, ennenkuin helle ja nälkä yltyvät liian ankariksi.
— Ei se saata olla täältä viidenkään kymmenen metrin päässä, — sanoi Cavor, epävarmasti heilauttaen kättään. — Täytyy vaan lähteä samoilemaan ympäri, kunnes se löytyy.
— Mikäpäs tässä muu auttaa! — vastasin minä, tuntematta kovinkaan suurta halua moiseen pyydystykseen. —
Olisi noille kirotuille piikkipensaille vähempikin kasvuvauhti riittänyt.
— Sepä se, — virkkoi Cavor. — Mutta pallo se oli kuin olikin luminietoksessa.
Minä vaanimaan ympärilleni, nähdäkseni edes jonkun tutun mäennyppylän tai pensaan, joka oli ollut pallon läheisyydessä, mutta turhaan. Kaikkialla vaan tuo sekottava yhtäläisyys, kaikkialla yhä kohoilevia pensaita, paisuvia sieniä, pieneneviä lumiluotoja, jotka alinomaa muuttivat näkyänsä. Pistävästi paahtoi päivä, ja sanomattomaan hämmästykseemme tuli vielä lisäksi odottamattoman nälän synnyttämä raukeus. Ja juuri tuossa seisoessamme neuvottomina ja eksyneinä keskellä näitä aavistamattomia asioita, kuului ensi kertaa kuussa muuan ääni, toisellainen kuin ne, mitä tähän asti kasvien liikunta, tuulen hiljainen hyminä tai omat ääntelemisemme olivat synnyttäneet.