Bum… Bum… Bum… Se tuli jalkain alta, maan sisästä. Tuntui kuin kuulisimme sen jaloilla yhtä hyvin kuin korvillakin. Sen kumua vaimensi välimatka, välillä oleva ainemassa. En saata kuvailla mielessäni ääntä, joka sen ankarammin olisi voinut tyrmistyttää meitä, tahi sen täydellisemmin muuttaa asiain tilaa ympärillämme. Tuo täyteläinen, verkallinen, tarkoitusperäinen ääni ei meidän mielestämme saattanut olla muuta kuin jonkun jättiläismäisen, maan uumeniin kätketyn kellon lyöntejä.
Bum… Bum… Bum…
Se johti mieleen hiljaisia luostareita, unettomia öitä tiheästi asutuissa kaupungeissa, valvomisia, odotetuita hetkiä, kaikkea semmoista, mikä järjestettyä ja systemaatillista elämässä on, ja nyt se valtavana, salaperäisenä kajahtelee tässä fantastillisessa sydänmaassa! Silmän nähden kaikki oli entisellään: mieltä masentavain pensaitten ja kaktuskasvien hiljainen huojunta tuulessa… ne ulottuvat yhtenäisenä massana tuonne kaukaisiin kallioihin asti… taivas yhä pimeä ja tyhjä… vitkasteleva aurinko se paahtamistaan paahtaa… Ja keskellä kaikkea tätä nyt tämä ääni-arvoitus varoituksena, uhkana.
Bum… Bum… Bum…
Me kyselemään toisiltamme heikoin, kähein äänin.
— Kelloko?
— Siltä kuuluu.
— Mikähän se on?
— Mikä lieneekään!
— Lukekaa lyönnit, — kehoitti Cavor, mutta liian myöhään, sillä kumu vaikeni samassa.