Tuo tähtimäinen häiritys entisessä hiljaisuudessa oli uusi hämmästyksen aihe. Hetken verran saattoi epäillä, tokko tuota ääntä oli kuullutkaan vai vieläkö sitä yhä jatkuu. Olinko minä todellakin kuullut mitään kumua?
Tunsin äkkiä Cavorin käden puristavan käsivarttani. Hän puhui kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten herättävänsä jotain.
— Pysytään yhdessä, — sopotti hän, — ja käydään etsimään palloa.
Meidän täytyy palata siihen. Tämähän käy jo yli kaiken ymmärryksen.
— Minne käsin tästä lähdetään?
Hän epäröi. Valtavalla voimalla meidät täytti se ajatus, että ympärillä, lähellä on olentoja, näkymättömiä asioita. Mitä lienevät nuo? Ja missä? Tämä sydänmaa tässä, jonka määränä on vuoroin jäätyä, vuoroin kärvetä, onko se jonkun maanalaisen maailman ulkonaista kuorta, suojusta vain? Ja jos niin on, millisen maailman? Minkälaisia asukkaita se saattaneekaan äkkiä purkaa kidastansa meitä vastaan?
Ja sitten taas, äkisti kuin odottamaton ukkosen jylinä, tunkeusi tähän tuskalliseen hiljaisuuteen pauhina ja räminä, niinkuin olisi suuria metalliportteja heitetty kumoon!
Me pysähdyimme. Ja siinä sitä seisottiin ammotellen, neuvottomina.
Cavor puikahti minun luokseni.
— En käsitä ensinkään! — kuiskasi hän ihan korvani juuressa, epämääräisesti heittäen kättään taivasta kohti: se oli epäselvä osoitus vielä epäselvemmistä ajatuksista.
— Piiloon! Siltä varalta, että…
Lähdettiin liikkeelle taas ja hiivittiin varkain eteenpäin, mitä huolellisimmin karttaen pienintäkin risausta. Käännyttiin erästä tiheikköä kohti. Nyt alkoi kuulua kalketta, niinkuin kattilata taottaessa, ja se se joudutti askeleitamme.