Rapina ja naksahtelu pensaissa kuului lähenevän suoraa päätä meitä kohti, ja juuri kuin me päät yhdessä koetimme saada selville, mistä ja minnepäin tämä liikahtelu kulkee, samalla kuului hirveä ammunta takaapäin, niin lähellä ja niin voimakkaana, että okapensaitten latvat sen edessä taipuivat ja kuuma, kostea hengitys leyhähti meihin asti. Me käännyimme ja näimme silloin huojuvain runkojen välitse kuunvasikan kiiltävät kupeet ja pitkän seljän kuultavan taivasta vasten.
Minun on nyt tietysti vaikea sanoa, minkä verran minä sillä kertaa näin, koskapa silloinen vaikutelma täydentyi myöhemmistä havainnoista. Kaikista ensiksi huomasin tuon elukan olevan kooltaan suunnattoman suuren: ruumiin ympärys oli noin 80 ja pituus kukaties 200:kin jalkaa. Sen kyljet ne paisuivat ja kutistuivat raskaasta hengityksestä. Tuo jättiläismäinen, veltto ruumis loikoi maassa; ryppyinen nahka oli valkoinen, mustissa täplissä seljän puolella. Jalkoja emme erottaneet ensinkään. Luulenpa silloin nähneemme ainakin profilissa melkein aivottoman pään, rasvapoimuisen niskan, kuolaisen ja hurmivan suuren suun, pienet sieraimet ja lujaan kiinnipuristetut silmät. (Kuunvasikat ne pitävät aina silmänsä kiinni päivänpaisteessa.) Vilaukselta näimme myös laajan, punaisen kidan, kun se avasi suunsa ammumaan ja mylvimään, ja tunsimme huounnan tuosta kidasta. Ja senjälkeen tuo hirviö huojahti kuin mikä laiva, liikahti eteenpäin, koko nahan lyödessä paksuja poimuja, vierähti jälleen ja siirtyi siten ohitsemme, kallistellen puoleen ja toiseen. Se mursi jäljillensä leveän polun pensastoon ja katosi pian silmistä tuonne toisiinsa punoutuneiden kasvien taakse. Toinen tuli näkyviin hiukan kauempana ja sitten vielä yksi, jonka jälkeen vilaukselta huomasimme erään seleniitan, joka näytti kaitsevan näitä eläviä lihavarastoja. Hänet huomattuani, minä tartuin suonenvetoisesti Cavorin käsivarteen, ja niin siinä nyt kykittiin liikahtamatta, kurkistellen ja pilkistellen kauan aikaa vielä senkin jälkeen kuin hän jo kokonaan oli kadonnut meidän näköpiiristämme.
Kuunvasikkoihin verrattuna tuo seleniita näytti mitättömältä muurahaiselta vain: tuskin oli mies viittäkään jalkaa pitkä. Yllään oli hänellä puku jostain nahkamaisesta aineesta, niin ettei mitään osaa hänen ruumiinsa rungosta näkynyt. Siitä meillä niinmuodoin ei ollut aavistustakaan. Senpä vuoksi hän esiintyi tanakkana, karvaisena olentona, joka paljon muistutti monimutkaista koppakuoriaista. Hänen päänsä muoto oli kokonaan piilossa suunnattoman suuren, piikeillä varustetun kypärän alla. — Myöhemmin saimme tietää hänen käyttävän näitä piikkejä vastahakoisten kuunvasikkain kurittamiseen. — Himmeät, kovasti sivuille vedetyt silmälasit loivat noihin jonkinmoisella metallisella laitteella varustettuihin kasvoihin jotain linnun-omaista. Käsivarret eivät pistäneet näkyviin päällysverhon alta. Lyhyet jalat olivat lämpöisissä kääreissä, mutta näyttivät meidän maallisiin silmiimme suhdattoman heikoilta. Reidet olivat peräti lyhyet, sääret sangen pitkät, jalkaterät pienet.
Raskaalta näyttävästä puvustaan huolimatta, hän astui — maalliselta kannalta katsoen — sangen pitkin askelin, heilutellen käsivartta, joka joka liikaukselta antoi helähtävän äänen. Hänen astuntansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän kulki ohitsemme, osoitti hänen kiirehtivän ja olevan vihoissaan, ja heti hänen kadottuaan näkyvistä me kuulimmekin erään kuunvasikan ammunnan äkkiä muuttuvan lyhyeksi, kimakaksi vingahtelemiseksi. Sitä seurasi ryske, joka tiesi nopeampaa liikuntoa. Ammunta hiljeni vähitellen ja lakkasi viimein kokonaan. Elukat olivat arvatenkin päässeet sellaisille laitumille kuin paimen oli tahtonut.
Me kuuntelemaan. Hetkeen aikaan ei kuulunut mitään. Mutta kotvanen kului vieläkin, ennenkuin uskalsimme jälleen lähteä ryömien etsimään kadonnutta palloa.
Seuraavalla kertaa näimme näitä kuunvasikoita vähän matkan päässä meistä eräässä röyhyisessä kivikossa. Senpuoleiset rinteet olivat hiukan loivemmat ja täynnään vehreitä, täplikkäitä ja untuvapintaisia kasveja suurissa tilleissä ryhmissä. Siellä niillä mieluinen laidunmaa. Olimme juuri päässeet ruoiston laitaan ja pysähdyimme nyt siihen katselemaan niitä ja tähystelemään, näkyisikö toista seleniitaa. Elukat loikoivat rehunsa ääressä jättiläismäisinä vetelyksinä, suunnattoman suurina, lihavina möhkäleinä, purra rouskuttaen ankaran ahnaasti. Ne näyttivät hirviöiltä, joissa on pelkkää rasvaa, niin kömpelöiltä ja raskailta, että Smithfieldin härkä olisi niitten rinnalla esiintynyt oikeana notkeuden juurikuvana. Leuat liikkuivat yhtämittaa, pureskellen, maiskuttaen, silmät olivat kiinni — siinä kuva eläimellistä nautintoa, joka meidän tyhjiin vatsoihin teki merkillisesti kiihottavan vaikutuksen.
— Sikoja! — virkkoi Cavor tavattoman kiihkeästi. — Inhottavia sikoja! — toisti hän ja, luotuaan sinne vihaisen, kateellisen silmäyksen, läksi jatkamaan konttaamistansa. Minä seisoin vielä jonkun aikaa paikoillani, kunnes ennätin huomata, että nuo täplikkäät kasvit ovat kerrassaan sopimattomia ihmisen ravinnoksi ja läksin hänen peräänsä, pureskellen pientä kasvimurusta hampaissani.
Pian me taaskin pysähdyimme, nähtyämme lähellä toisen seleniitan. Tällä kertaa oli meillä tilaisuus katsella häntä tarkemmin. Nyt huomasimme, että seleniitan yllä oli todellakin puku eikä mikään kuoriverho. Hän oli samallainen kuin äskenkin näkemämme, se vaan erotusta, että tämän niskasta pisti esiin jokin täytetyn vaatetukon näköinen esine. Hän seisoi kallion kielekkeellä, käännellen päätään puoleen ja toiseen, niinkuin mitä tarkastellen kraateriin päin. Me olimme aivan asemillamme, peljäten herättävämme hänen huomionsa. Hetken kuluttua hän kääntyi ympärinsä ja katosi näkyvistä.
Kohdattiin sitten toinenkin lauma kuunvasikoita: ne ammuivat erään notkon pohjalta. Senjälkeen astuttiin erään paikan poikki, johon kuului ääniä, koneen mahtavia kumauksia. Tuntui kuin tuolla jalkain alla olisi suunnaton konepaja. Ja näitten kolausten yhä kajahdellessa me saavuimme erään laajan ja aivan tasaisen aukion laidalle. Se näytti olevan noin sata metriä läpimitassa. Lukematta muutamia lehtisammalelta äärillä, oli aukio aivan paljas; kellertävä tomu näytti peittävän sen pintaa. Emme uskaltaneet astua tämän tasangon poikki, mutta koska siinä oli helpompi liikkua kuin tiheikössä, niin laskeusimme siihen ja aloimme juosta pitkin sen laitaa.
Alhaalta päin tuleva kolina taukosi hetkiseksi, ja kaikki oli jälleen hiljaa, lukuun-ottamatta yhä korkeammalle kohoavien kasvien pitämää heikkoa ääntä. Mutta sitten rupesi äkkiä kuulumaan pauhu, kovempi ja ankarampi ja lähempänä kuin mikään tähän saakka havaitsemamme melu. Se tuli ilmeisesti alhaalta. Vaistomaisesti me kyyristyimme niin alas kuin mahdollista, valmiina puikahtamaan sivulla olevaan tiheikköön. Jok'ainoa kolaus ja paukaus tuntui tärähtävän ruumiissamme. Yhä kovemmiksi kävivät nämä iskut ja kumaukset, yhä tuntuvammiksi täräykset ruumiissa, kunnes koko kuun maailma oli yhtenä hytkähtelynä ja värinänä.