— Piiloon! — kuiskasi Cavor, ja minä käännyin pensastoon päin.
Samassa kajahti pamaus, niinkuin tykki olisi lauaistu, ja sitten tapahtui jotain, mikä minua vieläkin unessa joskus ahdistaa. Olin kääntynyt Cavoriin, ja ojentanut käteni eteenpäin. Mutta se kohtasi tyhjää; se vajosi pohjattomaan aukkoon!
Rintani sattui johonkin kovaan ja poskeni huomasin painuneen jonkun mittaamattoman kuilun laitaa vasten, kuilun, joka äkkiä oli allani auennut, ja käteni tavoittelevan tyhjää. Koko tuo pyöreä, tasainen tanner ei ollut muuta kuin jättiläismäinen kansi, joka nyt liukui kattamansa aukon suulta varta vasten valmistettuun uurteesen.
Ellei Cavoria olisi ollut, olisin minä kaiketikin jäänyt olemaan pitkin pituuttani tällä laidalla, katsellen alas tuonne suunnattomaan kuiluun, kunnes uurteen laita vihdoin olisi syössyt minut syvyyksiin. Mutta Cavor ei ollut saanut sellaista sysäystä, joka minut oli huumannut. Hän oli jäänyt hiukan syrjään kannen laidasta ja, huomattuansa minua uhkaavan vaaran, siepannut minua jaloista ja vetänyt syrjään. Minä asetuin istuvilleni ja konttasin sitten nelin ryömin jonkun matkan päähän reunasta, kavahdin pystyyn ja juoksin hänen luokseen tuota tärisevää metallikantta myöten. Se näkyi aukenevan yhä kasvavalla nopeudella. Pensaat edessäni siirtyivät syrjään minun juostessani.
Enkäpä liian aikaisin joutunutkaan. Cavorin selkä katosi piikkiseen pensastoon, ja minun kiivetessäni hänen peräänsä, tuo suunnaton venttili paukahti uurteesensa. Hetken aikaa sitten seisottiin läähättäen, uskaltamatta lähestyä aukkoa.
Mutta sitten läksimme varoen ja askel askelelta sitä kohti ja kävimme sellaiseen asemaan, josta saattoi katsella alas. Pensaat meidän ympärillämme huojuivat ja taittuivat, sillä kova tuuli alkoi puhaltaa alas kaivokseen. Ensi alussa emme erottaneet muuta kuin sileät, pystysuorat seinät, jotka laskivat alas tuonne läpikuultamattomaan pimeyteen. Vähitellen alkoi sieltä näkyä koko joukko sangen heikkoja, sinne tänne liikkuvia valontuikkeita.
Ensi alussa tuo salaperäinen kuilu veti kaiken huomiomme puoleensa niin, että kokonaan unohdimme pallon. Kun sitten silmät olivat tottuneet pimeään, alkoi pohjalta noitten nuppineulanpään kaltaisten valojen välitse vilahdella pieniä, hämäräisiä olentoja… Hämmästyneinä ja silmiämmekään uskomatta me tuijotimme alas, ja niin olimme tuosta kaikesta ymmällä, ettemme osanneet sanaakaan sanoa. Emme erottaneet mitään sellaista, jonka avulla olisi päässyt selville noista liikkuvista olennoista tuolla.
— Mitähän, — kyselin minä, — mitähän tuo mahtaa olla?
— Koneisto se on!… Öiseen aikaan he kaiketi elävät näissä luolissa ja päivällä tulevat ylös.
— Cavor! — virkoin minä. — Jokohan?… Tuo tuolla… näytti ihmiseltä.