— Ei tuo mikään ihminen ollut.
— Tässä ei auta uhmailla.
— Ei auta ryhtyä mihinkään, ennenkuin pallo löytyy.
— Ei saa ryhtyä mihinkään, ennenkuin pallo löytyy.
Murahtaen myöntävästi, hän nousi ylös, lähteäksensä liikkeelle, tähysteli hetkisen ympärilleen, huokasi sitten ja viittasi minne lähteä. Me puikelsimme pensastoon. Kotvan aikaa kontattiin reippaasti, mutta sitten alkoi vauhti vähenemistään vähetä. Äkkiä rupesi himmeänpunaisia valonleimuja hulmuamaan, ja samassa kuului ympärillämme kovaa töminää ja huutoa. Me lyyhistyimme toisiimme. Äänet kuuluivat kauan aikaa puolelta ja toiselta aivan lähellä meitä. Mutta silloin emme nähneet mitään. Minä yritin kuiskaista Cavorin korvaan, että tuskin tässä enää kovinkaan kauan jaksan astua syömättä, mutta kulkkuni oli käynyt kovin kuivaksi kuiskuttelemisesta.
— Cavor, — sanoin minä, — minun täytyy saada ruokaa.
Hän loi minuun säikähtäneen katseen.
— Nyt pitää kestää, — sanoi hän.
— Mutta minun täytyy saada, — virkoin minä. — Katsokaas näitä huulia!
— Janottanut tässä on minuakin jonkun aikaa.