— Jospa olisi edes hiukan lunta jäljellä!
— Se on tiessään. Me kiidämme nyt yhden asteen nopeudella minutissa napaseuduista kuumaan ilman-alaan…
Minä pureskelin kynsiäni.
— Pallo! — lausui hän. — Siinä meille ainoa tuki ja turva.
Voimia ponnistaen lähdettiin jälleen konttaamaan. Minun mieleni se myötäänsä askaroitsi vain syötävissä aineissa ja vilvoittavain kesäjuomain kihisevissä kuohuissa. Olutta varsinkin teki mieli. Muistossani väikkyi se kuudentoista gallonin nassakka, joka niin pulleana oli prameillut kellarissani siellä Lympnessä. Muistelin kellarin viereistä ruokasäiliötä ja siinä semminkin paistia ja munuaispasteijaa, murakkaa paistia ja täyteläisiä pasteijia ja rasvaista kastiketta. — Nälkä pani tuon tuostakin haukottelemaan. Väliin osuttiin tasaisille paikoille, missä viljalti kasvoi mehuisata, punaista maanhedelmää, suunnattoman suurissa koralliriuttain kaltaisissa ryhmissä, niihin törmätessämme ne särkyivät naksahdellen. Murtumakohdat vetivät huomioni puoleensa. Tuo peiakkaan aine näytti rakenteeltaan semmoiselta, että teki mieli iskeä siihen hampain kiinni. Ja hyvältäpä ne tuntuivat lemahtelevankin.
Minä sieppasin palasen ja haistelin sitä.
— Cavor! — kuiskasin minä käheällä äänellä.
Hän katsahti minuun silmät pyöreinä päässä.
— Älkää koskeko!
Minä pudotin sen maahan, ja niin kontattiin kotvanen edelleen näitten vietteleväin lihakasojen kautta.