— Cavor! — kysäisin minä. — Miksei?
— Myrkkyä, — kuulin hänen sanovan, mutta taakseen hän ei katsonut.
Ryömittyämme taas muutaman askelen, minä tein ratkaisevan päätöksen.
— Minäpäs koetan, — sanoin minä.
Hän teki epäävän liikkeen, mutta liian myöhään. Minulla oli jo suu täynnä. Hän käpertyi kokoon, katsellessaan minua, kasvot vääntyneinä outoon ilmeesen.
— Hyvältä tää maistaa, — virkoin minä.
— Voi taivas! — huudahti hän.
Hän katseli minun suuni liikkeitä. Hänen kasvojensa rypistys ilmaisi vuoroin halua, vuoroin hylkimistä, mutta pianpa ruokahalu hänessäkin pääsi voitolle, ja mies rupesi ahmimaan suun täydeltä. Hetken aikaa emme muuta tehneet kuin söimme.
Tämä kasvi muistutti paljon maallisia sieniä; olihan vain löyhempää ja kuumensi kulkkua nieltäessä. Ensi alussa tuntui hyvältä pelkkä syömisen mekanillinen toiminta; sittemmin alkoi veri virrata kuumempana suonissa, huulia ja sormenpäitä rupesi pistelemään, eikä aikaakaan, niin alkoi mielessä heräillä uusia, keveitä, hajanaisia ajatuksia.
— Hyvältä maistuu, — virkoin minä. — Peiakkaan hyvältä. Täällä sitä kelpais meidän liikaväestön olla ja elää! Tuon poloisen liikaväestön! — ja taas pistin suuhuni aimo palan.