Minusta tuntui niin merkillisen hauskalta, ajatellessani, että kuussa on näin hyvää ravintoa. Sitä mukaa kuin nälkä katosi, sitä mukaa mieleni täyttyi hassunkurisella hilpeydellä. Tähän-astinen pelko ja tuskallinen olo oli kokonaan kadonnut. Minusta ei kuu enää ollutkaan planetta, josta kaikin mokomin pitäisi päästä pois, vaan turvapaikka inhimilliseltä puutteelta. Luulenpa, että minulta unohtuivat seleniitat vasikoineen, kansineen, pauhuineen päivineen heti kuin olin syönyt sientä.
Kolmanteen huomautukseeni "liikaväestöstä" Cavor vastasi kehaisemalla hänkin kuuta. Tunsin kyllä päätäni viepottavan, mutta pidin sitä ravinnon kiihotuksena pitkällisen paastoamisen jälkeen.
— Erinomen… nomenomaista tää teidän tekemä… nemänne keksintö, Cavor, — puhelin minä. — Peru… pota… peraatien jälkeen pararas kaikesta.
— Kuhu… huhuinka? Kuunko keks… seksintö paras potanoitten jälkeen?
Minä vilkasin häneen ja säikähdin miehen käheätä ääntä ja sekavaa puhetta. Silmänräpäyksessä sävähti mielessäni, että hän on juovuksissa, kenties juuri sienistä. Ja sitten tulin ajatelleeksi, että mies on ihan erehtynyt, luullessaan keksineensä kuun. Eihän hän sitä keksinyt, saapui vaan sinne. Minä laskin käteni hänen käsivarrelleen ja koetin selittää hänelle tätä asiaa, mutta se oli liian hienoa hänen käsittää. Ja odottamattoman vaikeata minunkin oli saada se lausutuksi. Tuokion ajan näytti siltä kuin hän ymmärtäisi minua — muistan silloin aatelleeni, lieneeköhän ne sienet tehneet minun silmäni yhtä talmaisiksi kuin hänenkin — ja rupesi tekemään omasta puolestaankin huomautuksia.
— Me ollaan — julisti hän kesken juhlallisia nikotuksia, — me ollaan luonnon tulo-loksia siitä, mitä me syömme ja juomme.
Hän sanoi sen vielä toistamiseen, ja minä kun satuin olemaan kerrankin taas oikein viisastelevalla tuulella, päätin ruveta vastustamaan häntä. Poikkesin siinä kaiketi syrjään pääasiasta, mutta Cavor ei sitä varmaankaan huomannut. Hän nousi seisaalleen niin hyvin kuin osasi, nojaten kädellään minun päätäni vasten — sangen epäkohteliaasti kyllä — ja tuijotti ympärilleen, hituistakaan enää pelkäämättä kuun olentoja.
Minä koetin saada hänelle selväksi, että hänen mielipiteensä on vaarallinen — jostain syystä, jota en oikein itsekään ymmärtänyt — mutta tuo "vaarallinen" pyrki, kumma kyllä, takertumaan sanaan "varomaton" ja lopulti siitä tuli "vahingollinen" tai jotain sinne päin. Yritettyäni purkaa noita sanoja jälleen irti toisistaan, minä palasin alkuperäiseen väitteeseni, pääasiallisesti kiintyen noihin omituisiin, mutta samalla huomiota herättäviin korallikasveihin tuossa kummallakin puolen. Minä tunsin, että nyt sitä pitää tehdä tarkka erotus kuun ja perunain välillä, ettei niitä sekoitettaisi toisiinsa, mutta häkellyin pitkän pitkään välilauseesen, jossa koetin mieleen painaa, kuinka tärkeätä määritelmän tarkkuus todistelussa on. Ponnistin kaikki voimani, ollakseni väliä pitämättä siitä, että ruumiissani alkoi jo tuntua hiukan ilkeältä.
Jollain tavoin — en enää muista, miten, — jouduin jälleen entisiin mietelmiini siirtokuntain perustamisesta.
— Meidän pitää anekteerata tämä kuu, — puhuin minä. — Pois kaikki vitkastelu ja vetelyys. Se on yksi osa "valkoisen miehen taakkaa". Cavor!… Me ollaan — nik! — Me ollaan sart… se tahtoo sanoa satraapeja. Mointa vantakultaa Caesarkaan ei ikinä unissaankaan nähnyt. Kaikki salomanehdet siitä puhuu. Cavoresia. Bedfordesia. Bedfordesia — nik! — Osakesumman takauksia vastaan… se tahtoo sanoa rajattomalla takauksella. Käytännöllisesti…