Minä olin ilmeisesti juovuksissa.
Ryhdyin sitten selvittämään, kuinka äärettömän paljon siunausta meidän tänne-tulomme on kuulle tuottava, ja sitä tehdessäni takerruin todistelemaan, että Kolumbon maahantulosta, kokonaan katsottuna, oli ollut paljon siunausta Amerikalle. Mutta alkuperäinen ajatus oli minulta jo unohtunut, niin etten osannut muuta kuin hokea: "aivan kuin Kombumbo."
Siitä ruveten en enää tarkoin muista, mitä kaikkea tuo ilkeä sieni vaikutekaan. Himmeästi häämöittää mielessäni vain, kuinka me julistimme, ettei tässä suinkaan aiota sietää kaikkien peiakkaan hyönteisten ja sen semmoisten turilaitten tyhmyyksiä, ja ettei miehisten miesten mitenkään sovi noin häpeällisellä tavalla lymyillä tällä planetalla, joka ei ole kuin meidän maan ympäri pyörivä kiertolainen. Ja sitten me keräsimme kokonaiset kantamukset sieniä — heittoaseiksiko vai miksi, en tiedä, — ja niin lähdettiin eteenpäin selkeässä päivänvalossa, rahtuakaan välittämättä okapensaitten pistoksista.
Heti senjälkeen me kaiketikin lienemme kohdanneet seleniitoja. Kuusi henkeä heitä oli, ja astuivat peräkkäin erään kalliopaltan poikki, pitäen peräti merkillistä ulinaa ja piipitystä. He näkyivät huomanneen meidät yht'aikaa joka mies, pysähtyivät vaieten ja seisoivat siinä nyt kuin mitkä elukat, kasvot meihin päin.
Minä selvisin silmänräpäykseksi.
— Turilaat, — jupisi Cavor, — senkin turilaat! Ja nuoko luulevat, että mies tässä vatsallaan ryömii, selkäpiillinen mies vatsallaan!
— Vatsallaan, — toisti hän, ikäänkuin yhä vieläkin märehtien mointa ihmis-arvon alennusta.
Ja sitten hän äkkiä, raivoisasti kiljaisten, astui kolme pitkää askelta ja hyppäsi heitä kohti. Mutta huonostipa tuon hyppäyksen kävi: mies keikahti ilmassa pari kertaa, heilahti heidän ylitsensä ja putosi ankaralla läiskäyksellä keskelle pulleita kaktuksia. Millaiselta tämä hämmästyttävä ja minun mielestäni sangen arvoton hyökkäys toisesta planetasta lienee näyttänyt seleniitain silmissä, sitä en osaa suunnilleenkaan sanoa. Muistelen heidän kääntäneen meille selkänsä ja juosseen tiehensä, mutta en ole siitä ihan varma. Kaikki nämä viimeiset tapahtumat, ennenkuin kokonaan menetin tajuntani, ovat säilyneet epämääräisinä ja himmeinä muistossani. Sen vaan tiedän, että astuin askeleen Cavoria kohti, liukastuin ja putosin päistikkaa kallioitten väliin. Siitäkin olen varma, että äkkiä rupesin voimaan hyvin pahoin. Mielessäni häämöittää, että kova ottelu siinä kävi, kunnes tunsin käteni kammitun metallisiin pitimiin.
Ensimmäinen selvä muistoni on se, että olimme vankeina, itsekään tietämättä, kuinka syvällä kuun uumenissa oltanee. Pimeys vallitsi ympärillämme, ja kummallisia, huumaavia ääniä kuului. Ruumis oli meillä kummallakin täynnään naarmuja ja vammoja, ja päätä pakotti ankarasti.