— En minä ole teitä kahlinnut, — vastasi hän. — Seleniitat sen tekivät.
Seleniitat! Siihen minun ajatukseni hetkeksi pysähtyivät, ja sitten alkoivat tapahtumat herätä henkiin muistissani: luminen erämaa, jähmettyneen ilman sulaminen, kasvien itäminen, Cavorin ja minun kummalliset hypyt ja ryöminnät kallioitten välissä ja kraaterin kasvullisuus… Minut valtasi sama tuska kuin äskenkin, hurjasti haeskellessamme palloa… Ja sitten tuo suuren kannen aukeneminen kuilun päältä!
Koettaessani johdattaa mieleeni viimeisiä vaiheitamme hamaan tähän olotilaan asti, rupesi armottomasti kivistämään päätä. Minä jouduin ymmälle; eteeni nousi ylipääsemätön aita.
— Cavor!
— Ja-ha.
— Missä ollaan?
— Mistäs minä tiedän?
— Ollaanko hengissä enää?
— Mitä hullutuksia?
— Me olemme siis heidän vallassaan.