Hän ei vastannut; murahti vaan. Myrkyn jätteet näkyivät vielä vaikuttavan hänessä ärtymystä.
— Mitäs te aiotte tehdä?
— Mistäs minä tiedän, mitä tässä tehdä?
— Vai niin vainen? — virkoin minä ja vaikenin. Silloin minä heräsin huumaustilastani.
— Hyväinen aika! — huudahdin minä. — Heittäkää jo tuo pörinä!
Ääneti sitten olimme kumpikin, kuulahdellen kumeita ääniä, jotka muistuttivat kadun umpeata kumua tai tehtaan kolinaa. Minen sitä käsittänyt ensinkään, Hengessäni seurasin ensin yhtä poljentaa, sitten toista, mutta selville en päässyt kumpaisestakaan. Pitkän ajan perästä kuului muuan uusi, räikeämpi ääni, joka ei sekaantunut muihin, vaan ikäänkuin heiastui erilleen tuosta himmeästä äänen takalikosta. Se oli sarjallinen verraten varsin vähäisiä tarkkoja ääniä, kopsetta ja rapinaa, niinkuin olisi muratin-oksalla lyönyt ruutua vasten tahi niinkuin lintu hyppinyt lippaan kannella. Me kuuntelimme ja tähystelimme joka puolelle, mutta niin oli pimeä kuin olisi samettiverho vedetty eteen. Hetken kuluttua seurasi muuan ääni, joka muistutti liukkaasti liikkuvaa sisusvärkkiä hyvin voidellussa lukossa. Ja vihdoin olin näkevinäni hienon valojuovan, joka ikäänkuin riippui keskellä tuota mittaamatonta pimeyttä.
— Näettekö? — kuiskasin minä hyvin hiljaa Cavorille.
— Mitäs se on?
— En tiedä.
Rupesimme tarkastelemaan.