— Niin, mutta ellen minä olisi niitä maistanut, niin nälkäänhän sitä olisi kuoltu.
— Pallo olisi löydetty.
Tuommoinen itsepäinen jankutus vei minulta maltin kerrassaan; minä kirosin itsekseni. Jonkun aikaa me vihasimme toisiamme kaikessa hiljaisuudessa. Minä rummuttelin sormillani lattiaa polvieni välissä ja kalistelin kahleitani. Äkkiä minun tuli taas pakko puhua.
— Oli miten oli… Mitäs te kaikesta tästä luulette? — kysäisin minä säveästi.
— Järkeviä olentoja ne ovat… Ne pystyvät tekemään yhtä ja toista.
Nuo valotkin, jotka näimme…
Hän pysähtyi. Ei näkynyt olevan sen selvemmällä hänkään. Ja sen huomasi, kun hän taas rupesi puhumaan.
— Enemmän ihmismäisiä ne ovat kuin olimme oikeutetut luulemaankaan.
Arvelenpa…
— Arvelenpa joka tapauksessa, että järjellisillä olennoilla kaikissa planetoissa, missä niitä löytyy, on päälaki ylöspäin, ja kädet niillä on, ja pystyssä ne astuvat…
Äkkiä hän käänsi puheen toisaalle.
— Nyt ollaan kappale matkaa kuun uumenissa, — sanoi hän. — Pari tuhatta jalkaa alempana, kenties enemmänkin.