— Palttua minä teidän tieteellenne! — murahdin minä.
— Nyt, — sanoi Cavor, — nyt on kysymys, mitenkä keskustella heidän kanssaan. Viittaukset, pelkään minä, ovat heillä ihan toisenlaiset kuin meillä. Merkkikieltäkö? Merkkejä eivät käytä mitkään muut luontokappaleet kuin ihmiset ja apinat.
Tuo väite oli minun mielestäni kerrassaan nurinpäinen.
Melkein jokikinen eläin, — huudahdin minä, — antaa merkkejä silmillään tai kuonollaan.
Cavor miettimään.
— Niin, — virkkoi hän viimein. — Kyllä niinkin. Se on niin erillaista… niin erillaista! Saattaisihan… mitenkä mä nyt oikein sanoisin?… Kielihän on heilläkin. Heidän puheensa on tuommoista uikuttamista ja piipittämistä. En ymmärrä, kuinka se meiltä sujuisi. Ja lieneekö tuo tuollainen heidän puhettansa, vai mitä se on? Heillä on kukaties aistitkin toisenlaiset ja ajatusten lausuminenkin toisenlaista. Henkiolentoja he kuitenkin ovat, ja henkiolentoja olemme me: tottahan sitten meillä lienee jotain yhteistä. Ties minkä verran käsittäisivätkään meitä!
— Ei ne ole samaa laatua lainkaan, — sanoin minä. — Ne eroavat meistä enemmän kuin erillaisimmat eläimet maan päällä toisistaan. Toista sorttia ne ovat kokonaan. Mitä te sitten turhia?
— Ei maar! — sanoi Cavor hetken mietittyänsä. — Missä henkiä on, siellä on jotain yhtäläisyyttäkin niitten välillä, vaikkapa olisivatkin eri planetoilla kehittyneet. Tietysti, jos asia koskisi vaistoja vain… jos he olisivat pelkkiä eläimiä…
— Mitäs ne muutakaan ovat? Takaraajojensa puolesta ne ovat enemmän muurahaisten kuin ihmisten näköisiä, ja onko ikimaailmassa kukaan saanut selvää muurahaisen puheesta?
— Entäs nuo koneet ja vaatetus? Ei maar, minä olen toista mieltä kuin te. Juopa on suuri…