Me pysyimme passivisina, ja seleniitat, suoritettuaan tehtävänsä, astuivat kauemmas ja näkyivät katselevan meitä. Näkyivät, sanon, sillä koska heillä silmät oli sivuilla eikä edessä, niin oli heidän katsomisensa suuntaa yhtä vaikea arvata kuin, esimerkiksi, sanoa, minne päin kana tai kala milloinkin katselee. Heidän keskinäinen puhelunsa oli tuommoista uikutusta tai piipitystä, jota meidän olisi minun mielestäni ollut mahdoton tarkemmin määritellä tai jäljitellä. Ovi takapuolella aukeni selkoseljälleen. Katsahdettuani olkani yli, minä näin avaran tilan sen takana, jossa seisoi hyvin pieni ryhmä seleniitoja. Merkillisen sekavalta joukolta tuo näytti.
— Tahtoneeko nuo meitä matkimaan heidän piipitystään? — kysäsin minä Cavorilta.
— En luule.
— Minusta näyttää, niinkuin koettaisivat saada meille jotain selväksi.
— En minä heidän viittauksistaan sen viisaammaksi tule. Huomaatteko tuota, joka vääntelee päätään, niinkuin se, jolla on epämukava kaulus?
— Nyökäytetäänpäs päätä hänelle.
Me teimme niin, mutta huomattuamme, ettei se vaikuta yhtään mitään, koetimme saada tehdyksi jotain heidän liikettänsä. Se näkyi kiinnittävän heidän huomiotaan puoleensa. Ainakin he tekivät saman liikkeen itsekukin. Mutta kun ei siitä sen enempää lähtenyt, niin lakattiin vihdoin puolelta ja toiselta. Heidän kesken alkoi vilkas piipitys, jonka jälkeen yksi joukosta, lyhyempi ja paljoa paksumpi muita, suu peräti suuri, asettui kykkysilleen Cavorin viereen, pani kätensä ja jalkansa samallaiseen asentoon kuin ne olivat Cavorillakin ja kavahti sitten notkeasti pystyyn.
— Cavor! — huusin minä. — Ne tahtovat meitä nousemaan ylös.
Hän tuijotti minuun suu auki.
— Niin kai, — virkkoi hän.