Ja monen vierinän ja kierinän ja ähkinän perästä — kädet kun olivat kovasti toisissaan kiinni — meidän onnistui vihdoinkin päästä pystyyn. Seleniitat ne väistyivät syrjään meidän norsumaisten ponnistustemme tieltä ja näkyivät haastelevan keskenään entistä vilkkaammin. Heti kuin olimme nousseet seisomaan, äskeinen pyylevä seleniita tuli luoksemme, kosketti yläraajoillaan meidän kumpaisenkin kasvoja ja läksi astumaan avonaista ovea kohti. Tuo nyt oli sangen selvää puhetta, ja me läksimme hänen jälkeensä. Siellä seisoi neljä seleniitaa, paljoa kookkaammat muita, puettuina kukin samaan tapaan kuin kraaterissa äsken näkemämme, nimittäin päässä pyöreä, piikkipäinen kypärä ja yllään lieriömäinen verho. Kullakin oli kädessä piikillä ja kädensuojalla varustettu keihäs eli tutkain samasta tummannäköisestä metallista kuin vaditkin. Nämä neljä asettuivat sivuillemme, kaksi kummankin, ja niin lähdettiin huoneesta ulos siihen rotkoon, josta valo tuli.
Kokonaisvaikutelmaa tästä luolasta emme saaneet heti ensi alussa. Meidän huomiomme oli kiintynyt edessämme olevain seleniitain liikkeisin ja asentoihin. Sitä paitsi meidän täytyi pitää huolta omasta liikunnostamme, jott'emme jollain kovin pitkällä harppauksella säikäyttäisi ja hälyttäisi sekä heitä että itseämme. Etunenässä kulki tuo samainen pyylevä olento, joka oli ratkaissut pystyyn-nousemisen probleman. Siinä hän astui, tehden käsillään liikkeitä, meidän ymmärtääksemme jok'ainoalla kehoittaen meitä seuraamaan perässä. Hänen kannunnokan näköiset kasvonsa kääntelivät tavattoman vilkkaasti puoleen ja toiseen, ilmaisten selvästi kyselemistä. Nämä seikat ne, kuten jo sanoin, vetivät ensi alussa kokonaan meidän huomiomme puoleensa.
Vihdoin sentään koko se luolakin, jonka peräseinää kohti oltiin astumassa, astui oikeuksiinsa. Nyt kävi selväksi, että syynä ainakin suurimpaan osaan sitä kolinaa, joka oli korvissamme kajahdellut hamasta siitä saakka kuin olimme sienten vaikuttamasta huumaustilasta heränneet, oli ankaran suuri, parhaillaan käynnissä oleva kone. Sen heiluvat ja pyörivät osat näkyivät epäselvästi meidän ympärillämme astuvain seleniitain välitse ja päitten yli. Mutta muutakin läksi tästä koneesta kuin pelkkä humu, joka kaiken ilman täytti. Se oli myöskin ahjona sille omituiselle valolle, jota säteili kaikkialle. Olimme jo ennenkin pitäneet aivan luonnollisena asiana, että maan-alaisissa uumenissa täytyy olla keinotekoinen valo, mutta en nytkään, vaikka tosiasia oli ilmeisenä silmieni edessä, vielä täydellisesti käsittänyt sen tärkeyttä, ennenkuin kohdakkoin taas oltiin pimeässä. Tuon nyt näkemämme jättiläismäisen koneen tarkoitusta ja rakennetta en osaa selittää, sillä ei kumpikaan meistä saanut tietää, mitä se tekee ja mitenkä toimii. Myötäänsä lensi sen keskustasta ylös metallikankia, kulkien, mikäli minä ymmärrän, parabolan muotoisessa käyrässä ja, korkeimmilleen tultuansa, lykäten jonkunlaisen heiluvan haarukan sekä vihdoin pudoten pystysuoran lieriön sisään, jonka se samassa painoi alas. Niitten ääressä liikehti hennompia pikku olentoja, koko lailla toisenlaisia kuin nämä tässä ympärillämme. Joka kerta kuin nuo haarukat putosivat alas, kuului helinää ja sitten pauhua, jolloin lieriöitten päistä hulvahti ulos tuo hehkuva, kaikkialle ulottuva valo, lähtien vuotamaan pitkin laitoja, niinkuin maito kiehahtaa yli kattilasta, ja tippuen vihdoin alapuolella oleviin valosäiliöihin. Se oli kylmää, sinistä valoa, jonkinlaista fosforioivaa hehkua, mutta paljoa kirkkaampaa. Säiliöistä se sitten virtasi kouruja myöten eri haaroille luolaa.
Puh, puh, puh panivat nuo tämän käsittämättömän koneen heiluvat haarukat, ja valoaine se juosta kihisi ja pihisi. Ensi alussa kone näytti kohtalaisen suurelta ja lähellä olevalta, mutta huomattuani, kuinka peräti pieniltä seleniitat sen ääressä näyttävät, minä käsitin koko tuon luolan ja koneen äärettömän suuruuden. Kun sitten tästä jättiläismäisestä rakennuksesta käänsin silmäni seleniitoihin, niin jo vainenkin katselin heitä suuremmalla kunnioituksella. Minä pysähdyin. Cavor pysähtyi hänkin tuijottelemaan tuota suuremmoista konetta.
— Tämähän on hämmästyttävää! — virkoin minä. — Mikähän sillä virkana?
Cavorin sinisillä kasvoilla asui syvämietteinen kunnioitus.
— Eihän tämä vain liene unta! Nuo olennot tuossa… Ei ihmiset maan päällä pystyisi tekemään tällaista kuin he! Katsokaas noita haarukoita… vivuillakohan ne käyvät?
Pyylevä seleniita oli huomaamattansa joutunut muutamia askeleita meistä edelle. Hän palasi ja asettui meidän ja suuren koneen eteen. Minä koetin olla katsomatta häneen, arvaten hänen taas viittailevan meitä lähtemään liikkeelle. Hän astui sinne päin, minne meitäkin tahtoi, kääntyi takaisin ja näpsäytti meitä kasvoihin, herättääkseen meidän huomiotamme.
Cavor ja minä katsahdimme toisiimme.
— Emmeköhän saisi heitä käsittämään, että tämä kone herättää meissä mielenkiintoa?