— Jaha, — vastasi Cavor. — Koetetaanpas.
Hän kääntyi oppaan puoleen ja myhähti, viittasi sitten konetta ja myhähti taas, osoitti sormellaan päätänsä ja jälleen konetta kohti. Mutta sitten hän hullaantui luulemaan, että jos mongertaisi heille jotain rengonkieltä, niin he paremmin käsittäisivät hänen viittauksensa.
— Minä katsoma se, — puheli hän; — minä tykkä se hyvin paljo.
Juu-u!
Tämä sai aikaan sen, että seleniitat lakkasivat hetkiseksi pakottamasta meitä astumaan eteenpäin. He katselivat toisiansa, nuo omituiset päät alkoivat taas liikkua, ja piipitys kävi entistä vilkkaammaksi. Sitten astui joukosta esiin muuan laiha, pitkä olento, yllään jonkunlainen viitta tavallisen puvun päällä, kietoi norsunkärsän kaltaisen kätensä Cavorin vyötäisille ja työnsi häntä hellävaroin opasta kohti, joka jälleen läksi astumaan etunenässä.
Cavor pani vastaan.
— Samahan se, — arveli hän, — vaikka nytkin jo alkais puuttua pakinoille heidän kanssaan. Muutoin saattaisivat pitää meitä uudensorttisina eläiminä, uutena lajina kuunvasikoita kenties. Tuiki tärkeätä siis on, että jo alun pitäin näytämme heille olevamme järjellisiä olentoja, jotka yhtä ja toista ymmärtävät.
Hän rupesi kovasti puistelemaan päätänsä.
— Ei, ei! — intti hän. — Minä ei liikahtama vielä yks minutti…
Minä katselema…
— Mitähän jos näyttäisi heille jonkun geometrillisen kuvion, joka sopisi tähän tilaisuuteen? — ehdotin minä, huomatessani seleniitain rupeavan jälleen neuvottelemaan.
— Kenties parabolan… — yritti hän.