Ensi alussa en tahtonut päästä selville, mikä hänet oli tänne tuonut. Hän haasteli jonkun aikaa aivan jokapäiväisistä seikoista, kunnes viimeinkin tuli pääasiaan. Hän tahtoi ostaa minut pois huvilastani.
— Katsokaa, — puhui hän, — enhän minä millään muotoa teitä moiti, mutta te olette poistanut minusta erään tottumuksen, ja se häiritsee kokonaan minun päiväni. Täällä minä olen kävellyt jo monta, monta vuotta. Ja pörinää olen pitänyt, epäilemättä… Kaiken tuon te olette tehnyt mahdottomaksi.
Minä ehdotin, että hän valitsisi toisen suunnan.
— Ei. Ei ole mitään muuta suuntaa. Tämä on ainoa. Olen tiedustellut.
Ja nyt… joka ilta kello neljä… minulla on kuin seinä edessä.
— Mutta, hyvä herra, jos tämä on niin tärkeätä teille…
— Se on elinkysymys. Katsokaas, minä olen tutkija… olen kiintynyt erääsen tieteelliseen tutkimukseen. Minä asun… — hän pysähtyi ja näkyi miettivän — juuri tuolla noin, — jatkoi hän sitten, viitaten äkkiä arveluttavan läheltä minun silmääni. — Tuo talo valkoisine piippuineen, jonka näette tuolla puitten takaa. Minun eloni ja oloni on aivan tavallisuudesta poikkeavaa… tavallisuudesta poikkeavaa. Minä olen pääsemäisilläni erään mitä tärkeimmän keksinnön perille… minä vakuutan teille: kaikkein tärkeimmän, mitä milloinkaan on tehty. Se kysyy yhtämittaista miettimistä, yhtämittaista ajatuksen vapautta ja toimintaa. Ja iltapäivä se on minun paras aikani! Silloin minussa kuohumalla kuohuu uusia ajatuksia… uusia näkökohtia.
— Mutta eikö sopisi astua ohitse?
— Silloin olisi kaikki toisin. Minä tulisin silloin itsetietoiseksi. Minä rupeaisin silloin ajattelemaan teitä ja teidän näytelmäänne… ajattelisin teidän tarkastelevan minua ärtyneenä… sen sijaan kuin minun pitäisi tehdä työtä. Ei! Minun pitää saada tämä huvila.
Minä miettimään. Täytyihän minun luonnollisestikin harkita asiaa perinpohjin, ennenkuin ratkaisevan vastauksen annan. Niinä aikoina olin kyllä valmis affäärejä tekemään, ja myöminen oli minulle aina houkuttelevaa. Mutta ensinnäkin: eihän tämä ole minun huvilani, ja vaikka sen möisinkin hänelle hyvästä hinnasta, niin saattaisi sen luovuttamisesta joutua ikävyyksiin, jos nykyinen omistaja saisi vihiä asiasta. Ja toiseksi: minä… no niin, minuahan ei oltu vielä julistettu vapaaksi veloistani. Tässä täytyy olla hyvin varovainen. Sitä paitsi tuntui minusta sangen intressantilta se seikka, että tuo mies tuossa on kukaties pääsemäisillään jonkun arvokkaan keksinnön perille. Olisihan hauska, ajattelin, saada lähempiä tietoja hänen tutkimuksistaan, ei missään epärehellisessä tarkoituksessa, vaan sitä varten vain, että tieto tuosta saattaisi olla jonkinlaisena virkistyksenä näytelmän kirjoittamisen vaivaloisessa työssä. Minä työnsin tuntosarveni esille.
Hän oli vallan kernas antamaan tietoja. Ja kun hän kerran oli vauhtiin päässyt, niin keskustelu muuttui kuin muuttuikin yksinpuheluksi. Hän puhui niinkuin kauan aikaa sulkeissa ollut mies, joka on asiata ajatellut pitkin ja poikki uudestaan ja taas uudestaan. Hän puhui melkein tunnin umpeen, ja minun täytyy tunnustaa, että minulla oli täysi työ ja tekeminen kuunnellessani. Mutta kaiken aikaa siinä helähteli tuommoinen tyytyväisyyden sivuääni, niinkuin ainakin, kun tietää laiminlyöneensä työn, jonka on tehtäväkseen ottanut. Tämän ensimmäisen keskustelun aikana en minä paljoakaan selvää saanut hänen työnsä lopullisesta päämäärästä. Toinen puoli hänen puhettansa oli täynnään minulle aivan outoja teknillisiä termejä, ja pari kohtaa, joita hän suvaitsi sanoa matemaatikan aiheiksi, hän valaisi siten, että mustekynällä piirtää raapautti kirjekuoren selkään laskuja, sellaisia, että minun kävi vaikeaksi olla ymmärtävinänikään niitä.