— Ei suinkaan, jos siitä tulee teille haittaa… Ja sitä paitsi, eihän minulla ole mitään oikeutta… olin vain niin rohkea…
— Ei suinkaan, sir, — sanoi hän, — ei suinkaan. Minä olen teille sangen kiitollinen. Minun pitäisi olla varuillani tuommoisista seikoista. Ja niin minä vast'edes olenkin. Saisinko vaivata teitä vielä kerran… tuo pörinä…?
— Tällaista se osapuille on: pörrörrörrör. Mutta tiedättehän…
— Olen erittäin kiitollinen teille. Minä tiedän todellakin käyväni aivan suunnattoman hajamieliseksi. Te olette aivan oikeassa, sir, oikeassa kaikin puolin. Minä olen kuin olenkin teidän velallisenne. Loppu siitä tuleman pitää kerrassaan. Ja nyt, sir, olen vienyt teidät kauemmaksi kuin minun olisi pitänytkään.
— Minä toivon, ettei minun tungettelevaisuuteni…
— Ei millään muotoa, sir, ei millään muotoa…
Me katselimme toisiamme tuokion verran. Minä kohotin sitten hattuani ja toivotin hänelle hyvää iltaa. Hän vastasi nytkähdellen, ja niin erottiin.
Aidan porraslaudalta minä katsahdin vielä kerran tuohon poistuvaan olentoon. Liikkeet olivat huomattavasti muuttuneet: hän näytti hervahtuneelta, lyyhistyneeltä. Muistellessani miehen entisiä huitomisia ja pörinää, tuo muutos tuntui minusta kummallisen liikuttavalta. Minä katselin häntä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä. Ajattelin jo, että parasta minun olisi ollut pysyä omissa töissäni. Näissä mietteissäni palasin huvilaani ja kävin jälleen näytelmäni kimppuun.
Huomis-iltana miestä ei näkynyt, ei sitä seuraavanakaan.
Mutta yhä edelleen hän oli mielessäni: ajattelin näet, että häntä sopisi käyttää näytelmäni kehittämisessä erinomaisena mallina hempeämieliseen, koomilliseen personaan. Kolmantena päivänä hän tuli luokseni.