— Minun ajatukseni askaroitsevat niin paljon, — virkkoi hän. — Ja te tahtoisitte tietää, miksikä minä kaikkea tuollaista teen! No niin, sir, minä vain vakuutan teille, etten lainkaan tiedä, miksikä minä teen sellaista, mistä te puhutte, eikä siinä kyllä, mutta minä en edes ole tiennyt sellaista tekevänikään. Ja kun tarkoin mietin, niin aivanhan se on niin kuin te sanotte. En ole milloinkaan ollut tätä kenttää kauempana… Ja nuo tuommoiset seikat ne vaivaavat teitä, niinhän?
Miten olikaan, mutta minä rupesin jo hiukan leppymään tuohon mieheen.
— Eihän ne juuri vaivaa, — vastasin minä. — Mutta kuvailkaahan mielessänne, että itse olette sepittämässä näytelmää.
— Ei minusta semmoiseen.
— No tai jotain, mikä vaatii koko huomiotanne.
— Jaha, — sanoi hän mietiskellen, — niinpä niinkin.
Hänen sanoissansa helähti niin suuri määrä mielenhaikeutta, että minä lepyin yhä lauhkeammaksi. Ja onhan tuo todellakin armotonta: mennä ihan vento vieraalta ihmiseltä kysymään, miksikä hän pörisee yleisellä maantiellä.
— Näettehän nyt, — virkkoi hän vennosti; — se on tottumusta.
— Sen huomaan kyllä.
— Minun täytyy luopua siitä.