Matka tunnelissa näkyi kauan aikaa suuntautuvan alaspäin. Hiljalleen solisi virtaava valo, ja säännötöntä tassutusta piti meidän astuntamme kaikuineen. Minun mieleni oli kiintynyt yksinomaa kahleisini. Jospa saisi yhdenkin kierteen auki ensin… ja sitten vääntäisi ne irti…
Jos vähitellen koettaisi saada tuota aikaan, niin jokohan ne huomaisivat käteni kirpoavan löyhemmästä kierteestä? Ja jos huomaavat, mitähän ne tekevät?
— Bedford, — virkkoi Cavor, — nyt sitä kuljetaan, alaspäin, yhtämittaa alaspäin.
Hänen huomautuksensa herätti minut synkistä mietteistäni.
— Jos heillä olisi aikomus tappaa meidät, — jatkoi hän, hidastuttaen kulkuansa, päästäkseen minun rinnalleni, — niin en ymmärrä, miksikä ne ei olisi sitä jo tehneet.
— Se on totta se, — myönsin minä.
— Ei ne meitä ymmärrä, — puhui Cavor. — Ne pitävät meitä vain kummallisina elukoina, kukaties jonkunmoisena kesyttömänä lajina kuunvasikoita. Vasta silloin kuin huomaavat meissä parempia puolia, vasta silloin he rupeavat käsittämään meitä järjellisiksi olennoiksi…
— Silloin kuin piirrätte heille niitä geometrillisia problemoja, vai?
— Esimerkiksi silloin.
Astua taaputeltiin taas jonkun matkaa.