— Nämä, — virkkoi Cavor — ovat kaiketikin alemman luokan seleniitoja.
— Senkin pöllöjä, — sanoin minä pisteliäästi, katsellen heidän harmittavia naamojaan.
— Jos kestämme sen, mitä nämä meille tekevät…
— Kestää täytynee.
— Kukaties täällä on vähemminkin typerää kansaa. Nämä seudut ovat vain heidän maailmansa äärimmäisiä laitoja. Matka pitää tästä yhä alemmas ja alemmas, tulee luolia ja käytäviä ja tunneleita, kunnes saavutaan meren rannalle, satoja maileja syvällä kuun uumenissa.
Hänen puheensa pani minut ajattelemaan, että meidän yläpuolellamme on nytkin jo mailin verran kallioita ja tunnelia. Tuntui kuin raskas paino olisi sälytetty hartioilleni.
— Kaukana auringon valosta ja ilmasta, — virkoin minä.
— Kaivoksessa, joka on puolikin mailia syvällä, alkaa ilma olla raskasta.
— Eipä täällä sentään niinkään. Täällä on arvatenkin ilmanveto. Ilmaa tulee kaiketikin kuun pimeältä puolelta auringon valaisemalle puolelle; sinne virtaa kaikki hiilihappo ja ravitsee ne kasvit siellä. Tässä tunnelissa, esimerkiksi, kulkee ilmavirta ylöspäin. Ja millainen lieneekään maailma siellä alhaalla, kun täälläkin jo on tällainen kaivos ja koneita?…
— Ja keihäitä, — pistin minä väliin. — Älkää unohtako keihäitä.