Hän astui jonkun matkaa minun edelläni.
— Yksin keihäätkin… — virkkoi hän.
— Mitä niin?
— Minä olin liian kiivas. Mutta… parasta oli sittenkin, että läksimme eteenpäin. Heillä on toisellainen iho, ja toisellaiset heillä lienee hermotkin. He eivät käsitä, miksikä me pyristelemme vastaan… Tokkopa, esimerkiksi, Marsin asukas, maan päälle tultuaan, oikein ymmärtäisi, mitä meillä kylkeen sysääminen merkitsee.
— Parasta olisi, että nää täällä tarkoin miettisivät, ennenkuin minua kylkeen sysäävät.
— Ja sitten tuo geometriakin… Heidän menettelynsä tarkoittaa lopulti ymmärtämistä sekin, vaikka ryhtyvätkin ensi alussa elämisen aikeisin eikä ajattelemisen. Ravitseminen. Pakko. Kipu. He tavoittelevat niitä kaikkein alkuperäisimpiä käsitteitä.
— Selvää se, jos mikään, — virkoin minä.
Hän rupesi puhumaan siitä äärettömästä ja ihmeellisestä maailmasta muka, johon nyt ollaan menossa. Hänen äänensä painosta päättäen, hän ei vieläkään ollut epätoivoissaan siitä, että meidän täytyy joutua yhä syvemmäs näihin epä-inhimillisiin uumeniin. Hänen mielensä pyöri vain koneissa ja keksinnöissä, lainkaan kiintymättä niihin tuhansiin hämäriin asioihin, jotka minua painoivat. Ei hänen tarkoituksensa ensinkään ollut saada kaikesta tästä mitään hyötyä, hän tahtoi vain päästä näkemään.
— Tämähän, — lausui hän taas, — tämähän on suuremmoinen tilaisuus. Kaksi maailmaa nyt kohtaa toisensa. Mitä kaikkea saammekaan vielä nähdä! Aatelkaa, mitä kaikkea tuolla allamme on!
— Ellei tässä valaistus parane, niin ei siellä kovinkaan paljoa nähdä, — huomautin minä.