Minä jäin istuvilleni. Kaikilla haaroin näkyi seleniitain sinertäviä selkiä: he pakenivat pimeyttä kohti. Pantuani kaikki voimani liikkeelle, minä katkasin kahleistani yhden nivelen ja sen tehtyäni väänsin irti kahleet nilkoistani. Nousin sitten pystyyn, kahleet kädessä. Toinenkin keihäs vingahti ohitseni, ja silloin hyökkäsin pimeyttä kohti sinnepäin, mistä se oli tullut. Käännyin sitten takaisin Cavoria kohti, joka seisoi kourun valossa lähellä kuilua, suonenvetoisesti askaroiden kahleittensa kimpussa ja samalla puhua paasuten jonkin joutavia hänen tehokkaasta muka keinostaan.
— Tulkaa pois! — huusin minä.
— Entäs kädet! — vastasi hän.
Huomattuaan sitten, etten minä uskalla hypätä hänen luokseen, koskapa huonosti harkittu hyppäys saattaisi lennättää minut laidan yli, hän läksi astua huojumaan minua kohti, kädet sojossa.
Minä ryhdyin heti kirvoittamaan häntä kahleista.
— Missä ne on? — ähki hän.
— Tiessään. Mutta kyllä ne palajavat ja rupeavat heittelemään keihäillään meitä, kanaljat. Minnekä päin sitä nyt mennään?
— Kourun vieritse. Tunneliin. Vai?
— Niinpä niinkin, — vastasin minä.
Hänen kätensä olivat nyt vapaat. Minä laskeusin polvilleni ja rupesin irroittamaan kahleita hänen jaloistaan. Räiskis! kuului äkkiä — en tiedä, mistä se tuli — ja tuosta sinervästä valovuosta räiskähti säkeniä ympärillemme. Kaukaa oikealta alkoi kuulua piipitystä ja vihellyksiä.