Ensin se näkyi vain epäselvästi: laiskasti liikkuva ruumis, joka kaukaa muistutti kävelevää ihmistä. Sitten se tuli lampun valosuihkuun. Loisto sokaisi sen, se sulki silmänsä. Hän katseli, jäykkänä kummastuksesta.
Se oli omituinen luurankoinen eläin. Sen mustanpunainen pää muistutti hiukan kameleonttia, mutta sillä oli niin korkea otsa ja niin iso aivokoppa, ettei millään matelijalla ole sellaista. Kasvojen pysty asento teki sen kummallisesti ihmisolennon näköiseksi.
Kuopistaan ulkonevat, isot ja kameleonttimaiset silmät sillä oli ja leveä matelijan suu. Huulet olivat luiset, niitten yläpuolella pienet sieraimet. Korvien sijalla oli kaksi kiduskantta, joitten alta tunki esiin ohkainen korallikukka, joka eniten muistutti nuorten rauskujen ja haikalain kukkamaisia kiduksia.
Kasvojen ihmismuotoisuus ei ollut ihmeellisintä tässä olennossa. Se oli kaksijalkainen; sen melkein pallomaista ruumista tuki kaksi sammakkomaista jalkaa ja paksu häntä. Etujaloissaan, jotka olivat vielä pahempia ihmiskäden irvikuvia kuin sammakon, oli sillä kuparilla koristettu luinen sauva. Väriltään oli olento kirjava; sen, pää, kädet ja jalat olivat tulipunaset, mutta ruumiin nahkapeite, joka riippui laskoksissa kuin vaatteet, oli harmaan valkimoiva. Nyt se oli paikoillaan valon häikäisemänä.
Vihdoin tuo syvyyden tuntematon asujain räpäytti silmänsä auki. Varjostaen niitä kädellään avasi se suunsa ja huusi. Ihmisääni olisi ehkä kuulunut samanlaiselta teräksen ja tyynyjen läpi. Mitenkä ilman keuhkoja voi saada äänen syntymään, sitä ei Elstead yrittänytkään selittää. Sitten olento siirtyi valojuovaa ympäröivään salaperäiseen pimeyteen ja Elstead paremmin tunsi kuin näki, että se lähestyi palloa. Luullen että valo oli sen houkutellut luokseen, väänsi Elstead sähkönappulaa. Hetkisen kuluttua tuntui jokin pehmeästi koskevan palloon. Se heilui.
Sitten huuto toistui ja hänestä tuntui, kuin kaukainen kaiku siihen vastaisi. Kosketus uudistui; pallo heilahti ja kopahti rullaan, jolle köysi oli kierretty. Hän seisoi pimeässä ja tirkisti syvyyden ijankaikkiseen yöhön. Sitten hän näki, hyvin hämärinä ja kaukana, useita fosforiloistoisia ihmismäisiä olioita. Ne tulivat hyvää vauhtia häntä kohti.
Puolipyörryksissä etsi hän heiluvassa vankilassaan ulkopuolisen sähkölampun nappulaa ja sytytti epähuomiossa pienen hehkulamppunsa seinätyynyjen välissä. Pallo pyöri ja lähti alaspäin. Hän kuuli hämmästyksen huudahduksia ja näki jaloilleen päästyään alaikkunassaan kaksi muljottavaa silmäparia, joihin hänen lamppunsa valo kuvastui.
Samassa hetkessä iskivät ankarat kourat pallon teräspeitteeseen ja kellon metallisuojustasta, jota taottiin voimain takaa, lähti perin ikävä ääni. Elstead oli sydän kurkussa, sillä jos nuo olennot pysäyttäisivät kellolaitoksen, ei hänellä olisi ylöspääsyn toivoakaan. Tuskin oli hän sen saanut ajatelluksi, kun pallo heilui ankarasti ja hänen jalkansa tärähtivät sen pohjaa vastaan. Hän sammutti pikku-lampun ja sytytti yläosastossa olevan ison lampun, jonka valo heittyi ulos veteen. Merenpohja ja ihmismuotoiset olennot olivat poissa ja joukko toisiaan takaa-ajavia kaloja kulki ikkunan ohi.
Hän luuli noitten syvyyden kummallisten asujain katkaisseen hänen köytensä. Hän oli kai pelastunut. Nopeammin ja nopeammin kulki hän ylöspäin. Sitten pallo pysähtyi. Äkkinäinen nykäys ja hänen päänsä iski vankilan kattoon. Puoleen minuuttiin ei hän voinut ajatella mitään.
Sitten hän tunsi, miten pallo pyöri ja keinui hitaasti. Samalla tuntui, kuin olisi sitä vedetty pitkin merta. Nojaten ikkunaan sai hän sen puolen palloa painumaan alaspäin, mutta muuta ei näkynyt kuin hänen lamppunsa valojuova, joka turhaan ponnisteli pimeyttä vastaan. Hänen mieleensä juolahti, että voisi ehkä nähdä paremmin, jos sammuttaisi valon ja antaisi silmäin tottua syvään pimeyteen.