Viidenkymmenen sekunnin kuluttua oli kaikki ulkopuolella pimeätä kuin yö, paitsi siellä, missä hänen pallonsa valo lävisti vettä ja valaisi jonkun kalan tai putoavan palasen. Ne vilahtivat niin äkkiä ohi, ettei hän voinut saada selville, mitä ne olivat. Kerran hän luuli menevänsä haikalan ohi. Sitten alkoi pallo kuumentua hankautuessaan veteen. He eivät olleet ottaneet sitä huomioon.
Ensimäinen seikka, jonka hän huomasi, oli että hän hikosi. Sitten hän kuuli jalkainsa alla yhä äänekkäämpää kihinää ja näki joukon pieniä kuplia — ne olivat hyvin pieniä — suihkuna syöksyvän ylöspäin. Höyryä! Hän koetti lasia. Se oli kuuma. Hän sytytti pienen hehkulampun, joka valaisi hänen huonettaan, katsoi kelloon, joka oli tyynytetyllä seinällä nappulain luona, ja näki olleensa matkalla kaksi minuttia. Hänen mieleensä johtui, että ikkuna voisi murtua lämpömääräin äkkinäisessä vaihteessa, sillä hän tiesi pohjavetten aina olevan lähellä jäätymäpistettä.
Silloin alkoi pallon lattia yht'äkkiä ikäänkuin painaa hänen jalkojaan, kuplat ulkopuolella kulkivat yhä hitaammin ja kihinä heikkeni. Pallo keikahti hieman. Lasi ei ollut murtunut, mitään ei ollut tapahtunut ja hän tiesi, että putoamisen vaarat ainakin olivat ohitse.
Minutin kuluttua hän tulisi pohjaan. Hän ajatteli Steevensiä ja Weybridgeä ja muita siellä viisi peninkulmaa ylempänä, korkeammalla hänen yläpuolellaan, kuin korkeimmat pilvet koskaan ovat maasta. Siellä he kulkivat hiljalleen, tuijottivat alas ja ihmettelivät, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hän tirkisti ikkunasta. Ei näkynyt enää kuplia ja kihinä oli lakannut. Ulkona oli ankaran mustaa — kaikki kuin tummaa samettia — paitsi missä sähkövalo tunkeutui autioon veteen. Niissä paikoin näytti vesi kellanviheriältä. Sitten ui näkyviin kolme olentoa peräkkäin. Ei voinut saada selville, olivatko ne pieniä ja lähellä vaiko suuria ja kaukana.
Niitä ympäröi sinervä, hämyinen valo, kalastaja-alusten lyhtyjen valon tapainen ja kyljillä näkyi laivan ikkunoita muistuttavia kirkkaita pilkkuja. Niitten valkimoiminen näytti lakkaavan, kun ne tulivat hänen lamppunsa säteilyyn, ja silloin hän näki niitten olevan pieniä, kummallisen muotoisia kaloja. Niillä oli isot päät, suuret silmät ja kapenevat ruumiit pyrstöineen. Niitten silmät olivat suunnatut häneen ja näyttivät ne seuraavan häntä alaspäin. Hän arveli valon vetävän niitä puoleensa.
Toisia samanlaisia liittyi matkaan. Lähetessään pohjaa hän huomasi, että vesi muuttui vaaleaksi ja lampun valojuovassa näkyi pieniä pilkkuja kuten tomuhiukkasia auringonvalossa. Lyijypainot varmaankin olivat pohjasta irroittaneet mutaa ja liejua.
Lyijypainoja kohti laskeutuessaan ympäröi häntä sakea vaaleus, jota sähkövalo ei saanut syvältäkään lävistetyksi. Monta minuuttia kului ennenkuin liikkeelle lähteneet pohjakerrostumat vähänkin asettuivat. Sitten voi hän nähdä lamppunsa ja kaukaisen kalajoukon fosforivalossa liejusta harmahtavaksi sameutuneen veden liikahtelevan. Siellä täällä vaan näkyi toisiinsa kietoutuneita merililjaryhmiä, joiden nälkäiset tuntorihmat hitaasti heiluivat. Ja päällä lepäsi vesi ankaran mustana.
Kauvempana näkyivät jättiläissuuren sieniryhmän miellyttävät, läpikuultavat rajaviivat. Pohjalla oli siellä täällä teräväpiikkisiä latteita mättäitä. Hän arveli niitä jonkunlaiseksi merisiililajiksi. Pieniä, isosilmäisiä tai sokeita olentoja, jotka omituisesti muistuttivat milloin siiraa milloin hummeria, ryömi hitaasti valojuovan yli kadoten jälleen pimeään ja jättäen vaon liejuun.
Sitten käännähti pyöreilevä parvi pikkukaloja häntä kohti kuten kottaraisjoukko. Ne kulkivat hänen ylitsensä kuin hohtava lumipilvi ja jälempänä näkyi palloa kohti uivan joku isompi olento.