Puolenyön aikaan kanuunavene kierteli kaaressa sitä paikkaa, johon pallo oli uponnut ja sähkövalon valkoinen juova häilähteli, lensi ja pysähteli rauhattomana fosforiloisteisella vesi-aavikolla pienten tähtien alla.
"Ellei ikkuna ole murskaantunut, on juttu viisikertaa vaikeampi", sanoi Weybridge, "sillä sitten on hänen kellolaitoksensa joutunut epäkuntoon ja hän on nyt tuolla, viisi peninkulmaa jalkaimme alla, on siellä elävänä kylmässä ja pimeässä, suljettuna tuohon pieneen kupla pahaseensa; on siellä, minne ei päivän säde ole koskaan paistanut eikä ihmisolentoa elänyt senjälkeen kun vedet koottiin. Hän on ilman ruokaa, nälkäisenä, janoisena ja peloissaan, arvaillen kuoleeko nälkään vai tukehtuuko. Mikähän siitä tulee. Myerin aparatti on luullakseni jo aikoja sitten lakannut tekemästä tehtäväänsä. Miten kauvan ne oikeastaan toimivat?"
"Taivas armahtakoon!" huudahti hän; "miten pieniä me olemme! Millaisia avuttomia raukkoja! Tuolla alhaalla on peninkulmia vettä — yhä vaan vettä, ympärillämme laajat vesivainiot ja yllämme pilvet. Puis!" Hän ojensi kätensä ja samalla kohosi merestä valkonen säde pilviin päin, alkoi liikkua hitaammin, pysähtyi kokonaan ja näytti uudelta taivaalle ilmestyneeltä tähdeltä. Sitten se putosi alas ja katosi tähtien heijastuksiin ja meren fosforimaiseen sumuun.
Weybridge jäi siihen, käsi ojollaan ja suu auki. Sitten hän sulki suunsa, aukasi sen jälleen ja teki käsillään kärsimättömiä liikkeitä, huusi "El-stead ohoi!" ja juoksi suoraa päätä valonheittäjän luo. "Minä näin hänet", sanoi hän. "Tuolla oikealla puolen! Hän on vääntänyt sähön palamaan ja hän nousi juuri vedestä. Kuljettakaa valoa. Meidän pitäisi nähdä hänet, kun hän nousee pinnalle." Ei häntä löydetty ennen päivänkoittoa. Silloin vasta pallo tavattiin, laitettiin nostokone kuntoon ja yhden veneen miehistö kiinnitti keksin palloon. Saatuaan pallon kannelle, ruuvasivat he lasin auki ja tirkistivät pimeään sisustaan (sähkövalokammion tarkotus näet oli valaista vettä pallon ympärillä ja se oli aivan erillään isosta kammiosta).
Ilma pallon sisällä oli hyvin kuumaa, kummi lasinreijän reunoilla oli pehmennyt. Innokkaisiin kyselyihin ei kuulunut vastausta eikä liikahdustakaan elävästä olennosta. Elstead näytti makaavan liikkumatta, mykkyrässä pallon pohjalla. Laivan lääkäri ryömi sisään ja nosti hänet ulos. Hetkeen eivät he tienneet, oliko Elstead kuollut vai elävä. Laivan lamppujen keltaisessa valossa kiilsivät hänen kasvonsa hielle. He veivät hänet omaan hyttiinsä.
Havaittiin, ettei hän ollut kuollut. Hermosto vaan oli aivan lamassa ja ruumis kovin kolhiintunut. Muutamia päiviä piti hänen maata aivan hiljaa. Meni viikko, ennenkuin hän voi kertoa kokemuksiaan.
Melkein ensi sanoikseen sanoi hän lähtevänsä uudelleen meren pohjaan. Pallo vaan piti tehdä toisenlaiseksi, niin että hän tarpeen tullen voi katkaista köyden. Hän oli nähnyt ihmeitä. "Te luulitte, etten minä tapaisi muuta kuin liejua", sanoi hän. "Te nauroitte minun yritykselleni ja minä olen löytänyt uuden maailman!" Hän kertoi juttunsa katkonaisesti ja enimmäkseen väärästä päästä, niin että sitä on mahdoton toistaa hänen sanoillaan. Mutta seuraavanlainen on kertomus hänen kokemuksistaan.
Alku oli kamala. Ennenkuin köysi pääsi juoksemaan, oli pallo kierinyt ympäri. Hän oli kuin sammakko potkupallossa. Hän ei nähnyt muuta kuin nostokoneen ja pilvet yläpuolellaan ja joskus vilauksen laivan kannella olevista ihmisistä. Hän ei voinut aavistaakaan, minnepäin pallo ensi hetkessä heilahtaisi. Äkkiä havaitsee hän olevansa kumossa, koettavansa nousta, menevänsä taas kuperkeikkaa tyynyillä. Mikä muu muoto hyvänsä olisi sisustalle ollut mukavampi, mutta mikään muu muoto ei olisi voinut kestää alimpain vesikerrosten kovaa painetta.
Yht'äkkiä pallo lakkasi heilumasta; se suoristui ja hän näki seisomaan noustunaan, miten vesi ympärillä oli vihreänsinistä ja heikko valo sikersi ylhäältäpäin häntä kohti. Joukko pieniä uivia esineitä kohosi nopeasti hänen alapuoleltaan, kuten näytti, valoa kohti. Hänen siinä katsellessaan tuli pimeämpää ja pimeämpää, kunnes vesi yläpuolella oli mustaa kuin sydänyön taivas, joskin hiukan vihertävää ja alapuolella sydenkarvaista. Pienet läpinäkyvät esineet synnyttivät hiukan valoa ja syöksyivät hänen ohitsensa hienoina vihertävinä juovina.
Ja tunne siitä, että mentiin alaspäin! Se oli aivan samanlainen kuin pudotessa. Sillä erotuksella vaan, että sitä kesti. On vaikea kuvailla, millaiselta tuo jatkuva putoaminen tuntui. Silloin Elstead ainakin katui, että oli retkelle lähtenyt. Hän näki kaikki aivan uudessa valossa. Hän muisti ison mustekalan, jonka sanotaan elävän syvillä vesillä ja jollaisia joskus löydetään puolisulaneina valaitten sisästä tai kuolleina, mädänneinä ja puoleksi syötyinä kaloissa. Otaksutaanpa, että sellainen tarttuisi kiinni eikä laskisi menemään. Ja oliko kellolaitosta kylliksi koetettu? Mutta tahtoipa hän palata tai ei, se ei vaikuttanut yhtään mitään.