Mikä lieneekin saanut Elsteadin jälleen sytyttämään pienen hehkulamppunsa, vaikka oli melkein varmaa, että olennot häviäisivät sen nähdessään pimeyteen. Valon äkkiä syttyessä loppui laulu ja alkoi kuulua riemuitseva melu. Elstead peloissaan sammutti jälleen lampun ja katosi heiltä. Hetkeen ei hän voinut nähdä, mitä olennot tekivät, mutta silmäin jälleen totuttua pimeässä eroittamaan hän näki, että ne olivat jälleen polvillaan. Ja niin he häntä palvelivat kolme tuntia yhteen mittaan.
Mitä seikkaperäisimmin kertoi Elstead tästä kummallisesta kaupungista ja sen asujista, noista ikuisen yön eläjistä, jotka eivät ole koskaan nähneet aurinkoa, kuuta, tähteä, viheriäistä ruohoa, eivätkä yhtäkään ilmaa hengittävää olentoa, jotka eivät tiedä mitään tulesta eivätkä muusta valosta kuin eläväin olentojen fosforiloistosta.
Jos hänen kertomuksensa on ihmeellinen, niin vielä kummempaa on kuulla, että niin etevät tiedemiehet kuin Adams ja Jenkins pitävät sitä aivan uskottavana. Heidän mielestään on aivan mahdollista, että syvän meren pohjalla elää järkeviä, vettä hengittäviä luurankoisia eläimiä, jotka ovat tottuneet alhaiseen lämpömäärään ja kovaan paineeseen ja ovat niin raskasrakenteisia, etteivät elävinä eivätkä kuolleina nouse pinnalle. Siellä ne voivat elää ilman että meillä on niistä vähintäkään tietoa, ollen kuten mekin uuden punaisen hiekkakivikauden suurten eläintenkaltaisten olioitten jälkeläisiä.
Ne taas pitävät meitä ihmeellisinä meteoriolentoina, joita putoilee heidän salaperäisen pimeästä vesitaivaastaan. Emmekä vain me itse, vaan myöskin meidän laivamme, metallipalaset ja työkalumme tulevat heille kuin pilvistä. Joskus putoava esine musertaa jonkun heistä aivan kuin jonkun ylhäisen näkymättömän voiman tuomiosta, joskus tulee harvinaisia ja hyödyllisiä tavaroita, joskus tulevaisuuden ennemerkkejä. Voi ehkä ymmärtää, miten he käyttäytyvät nähdessään elävän ihmisen, kun ajattelee, mitä joku raakalaiskansa tekisi, jos sen sekaan äkkiä pilvistä putoaisi loistava, sädekehän ympäröimä olio.
Tunnin tai pari kertoi Elstead Ptarmiganin upseereille yksityiskohtia ihmeellisistä kahdestatoista tunnistaan syvyydessä. On varmaa, että hän aikoi ne kirjoittaakin, mutta siitä ei koskaan tullut mitään ja niinpä ei meillä ole muuta neuvoa kuin koota hänen kertomuksensa hajanaiset kappaleet kapteeni Simmonsin, Weybridgen, Steevensin, Lindleyn ja muitten muistista.
Me näemme kaikki hajanaisina kuvina — suuren, yliluonnollisen rakennuksen, kumartuneet, laulavat olennot tummine kameleonttipäineen ja heikosti loistavine vaatteineen ja Elsteadin, joka sytyttää jälleen lamppunsa ja koettaa turhaan saada niille selväksi, että köysi, joka pidätti palloa, oli laskettava irti. Hetki hetken perään kului ja Elstead kauhistui, kun kelloa katsoessaan huomasi, että happea oli enää neljäksi tunniksi. Mutta laulu hänen kunniakseen jatkui; se tuntui hänen lähestyvän kuolemansa surumarssilta.
Hän ei käsittänyt, miten pallo oli päässyt irralleen, mutta riippuvan köyden päästä päättäen oli alttarin reuna hangannut siteen poikki. Pallo pyörähti äkkiä ja hän kiisi ylöspäin, pois merenalaisesta maailmasta kuten eeterimäinen, tyhjyyden verhooma olento, joka meidän ilmakehämme läpi liitelee omaan kotoiseen eeteriinsä. Hän katosi palvelijoiltaan kuin vetykupla yläilmoja kohti. Omituinen taivaaseen astuminen se oli niille.
Yhä suurenevalla nopeudella riensi pallo ylöspäin vapauduttuaan lyijypainoistaan.
Ikkunapuoli oli ylimpänä, kuplavirrat kiehuivat laseissa. Joka hetki pelkäsi hän niitten särkyvän. Sitten tuntui hänen päässään jotain irtautuvan, se oli kuin suuri pyörä. Huone alkoi kiertää ympäri. Hän pyörtyi. Tajuihinsa tullessaan oli hän hytissään ja kuuli tohtorin äänen.
Tässä on pääsisältö siitä ihmeellisestä tarinasta, jonka Elstead katkelmina kertoi Ptarmiganin upseereille. Myöhemmin lupasi hän sen kirjoittaa kokonaisuudessaan. Hänen mielessään oli vain pallonsa parantaminen. Se tapahtui Riossa.