Ensi kerran joutui Pollock tekemisiin tuon porroh-miehen kanssa eräässä rämeikkö-kylässä, joka sijaitsi laguunijoen varrella Turnerin niemimaan takana. Sen seudun naiset ovat kuuluja kauneudestaan — heissä löytyy näet pisara europalaista verta Vasco da Gaman ja englantilaisten orjakauppiaiden ajoilta; ja ehkäpä porroh-miestäkin oli kiihottanut heikko piirre kaukasialaista luonnetta. (Onpa kerrassaan omituista ajatella, että muutamilla meikäläisistä saattaa olla serkkuja, jotka syövät ihmisiä Sherboro-saarella tai käyvät ryöstöretkillä Sofas-heimon mukana.) Oli miten hyvänsä, porroh-mies lävisti naisen sydämen, ikäänkuin hän olisi ollut tavallinen italialainen rahvaan mies, ja oli tekemäisillään samoin Pollockillekin. Mutta tämä torjui revolverillaan tuon salamannopean iskun, joka oli tähdätty hänen olkalihakseensa, lennätti rautaisen tikarin syrjään ja ampui miestä käteen.
Hän laukaisi uudelleen, mutta luoti lensi harhaan, puhkaisten majan seinään satunnaisen akkuna-aukon. Porroh-mies kyyristyi oven suuhun ja katsoi Pollockia käsivartensa alatse. Tämä näki auringon valossa vilaukselta hänen ylösalasin kääntyneet kasvonsa ja sitten englantilainen oli yksin hämärässä mökissä, jännityksestä sairaana ja vavisten. Kaikki tuo tapahtui lyhyemmässä ajassa, kuin mikä kuluu siitä luettaessa.
Nainen oli aivan kuollut ja saatuaan sen selville Pollock astui majan ovelle ja katseli ulos. Siellä oli kaikki huikaisevan kirkasta. Puolikymmentä retkikunnan kantajaa seisoi ryhmässä lähellä niitä vihreitä hökkeleitä, joissa he majailivat; he tuijottivat häneen ihmetellen mitä laukaukset mahtoivat merkitä. Miesjoukon takana näkyi leveä rantakaistale mustaa, löyhkäävää mutaa, sitten kaislikkoa ja vesiruohostoa, jotka muistuttivat vihreätä mattoa, ja kauimpana lyijynharmaa vedenpinta. Joen vastaiselta rannalta häämöttivät mangrove-puut epämääräisinä sinertävän autereen läpi. Matalamajaisesta kylästä, jonka aitaus kohosi juuri sokeriruokojen yläpuolelle, ei kuulunut minkäänlaista häiriön merkkiä.
Pollock astui varovaisesti ulos hökkelistä ja kulki jokea kohti, katsahtaen tuon tuostakin olkansa yli. Mutta porroh-mies oli hävinnyt. Pollock puristi hermostuneesti revolveriansa kädessään.
Muuan hänen miehistään saapui häntä vastaan ja viittasi pensaikkoon majan taaksi, jonne porroh-mies oli kadonnut. Pollock tunsi kiusallisen selvästi, että hän oli käyttäytynyt tavattoman tyhmästi; tämä käänne katkeroitti ja suututti häntä. Ja päälle päätteeksi hänen oli kerrottava siitä Waterhouselle — tuolle siveelliselle, mallikelpoiselle Waterhouselle — joka tulisi aivan varmaan ottamaan asian vakavalta kannalta. Pollock sadatteli sydämensä pohjasta kohtaloansa, Waterhousea ja ennen kaikkea Afrikan länsirannikkoa. Koko retki inhotti häntä syvästi. Ja kaiken aikaa hänen mielessään kummitteli epäluuloinen tunne, että porroh-mies mahtoi olla jossakin lähistöllä.
Tuntunee hiukan kammottavalta, ettei äskeinen murha ollut ensinkään järkyttänyt hänen mieltään. Viimekuluneiden kolmen kuukauden aikana hän oli nähnyt niin ylenmäärin väkivaltaisuutta, niin paljon kuolleita naisia, poltettuja hökkeleitä, vaalenevia luurankoja Kittam-joen varsilla sofalaisten ratsujoukon vanavedessä, että hänen aistimensa olivat tylsistyneet. Hänen levottomuutensa johtui siitä, että hän tiesi tämän olevan vain alkua vastaisiin ikävyyksiin.
Hän sadatteli kiukkuisesti erästä mustaihoista, joka rohkeni tehdä kysymyksen, ja jatkoi matkaansa oranssipuiden alle pystytettyä telttaa kohti, missä Waterhouse lepäsi; ja hän oli hermostunut kuin poika, joka astuu opettajansa eteen tilinteolle.
Waterhouse nukkui vielä viimeisen unijuomansa uuvuttamana ja Pollock istahti hänen viereensä eräälle matka-arkulle, sytytti piippunsa ja jäi odottamaan, että toinen heräisi. Hänen ympärillään oli hujan hajan astioita ja aseita, jotka Waterhouse oli koonnut mendikansan keskuudessa ja joita hän oli asetellut uudelleen arkkuihin, lähetettäviksi veneissä Sulymaan.
Ennen pitkää Waterhouse heräsi, ojenteli tutkistellen jäseniään ja teki sen johtopäätöksen, että hän oli jälleen täydessä kunnossa. Pollock toimitti hänelle teetä. Sitä juotaessa Pollock kertoi hänelle iltapäiväisen tapahtuman, kierreltyään sitä ensin kuin kissa kuumaa puuroa. Waterhouse otti asian vieläkin vakavammalta kannalta kuin mitä Pollock oli odottanut. Hän ei ainoastaan paheksunut sitä, hän haukkui, hän solvasikin.
"Sinä olet noita kirottuja hölmöjä, joiden mielestä mustaihoinen ei ole mikään ihmisolento", hän virkkoi. "En saa olla sairaana päivääkään, ilman että sinä sekaannut johonkin likaiseen juttuun. Nyt sinä olet joutunut jo kolmannen kerran kuukauden kuluessa selkkauksiin jonkun alkuasukkaan kanssa ja tällä kertaa on kysymyksessä kosto, vieläpä porroh-miehen kosto! Sinulle ollaan jo ennestäänkin kyllin kiukkuisia tuon epäjumalan tähden, johon sinä hölmö kirjoitit nimesi. Ja he ovat kostonhaluisimpia paholaisia koko maailmassa. Sinä saatat ihmisen häpeämään sivistystään! Ja sinä sanot lähteneesi kunniallisesta kodista! Jos vielä kerran otan vaivoikseni tuollaisen kelvottoman, typerän tolvanan —"