Vuoteessa makasi laiha mies, aavemaisen kalpeat kasvot rutistuneella tyynyllä. Hänen kätensä olivat pään yläpuolella, lujasti yhteenpuserrettuina. Vuoteen vieressä olevalla pienellä pöydällä oli muutamia lääkepulloja, hiukan vettä ja leipää ja tyhjä lasi. Silloin tällöin laihan miehen huulet avautuivat lausuakseen sanan, jota ei kuulunut. Mutta vaimo ei huomannut, että häntä mikään vaivasi, sillä hän oli ahkerassa työssä: kantoi papereita vanhamallisesta kaapista huoneen vastaiseen nurkkaan. Aluksi kuva todellakin oli hyvin selvä, mutta kun viheriä koitto sen takana yhä kirkastui, niin se hämärtyi tullen yhä läpikuultavammaksi.
Kun askeleet tulivat yhä lähemmäksi, nuo askeleet, jotka niin kovina kaikuvat toisessa maailmassa ja niin hiljaisina kuuluvat tänne, Plattner huomasi ympärillään ison joukon hämäriä kasvoja, jotka yhdessä tirkistivät pimeään ja katselivat huoneen kahta asujaa. Ei hän ollut koskaan ennen nähnyt niin paljoa elämän tarkastelijoita. Suuri osa katseli vaan kärsivää, toiset sanomattomassa tuskassa olevaa vaimoa, joka ahnain silmin etsi mitään löytämättä. Ne kokoontuivat Plattnerin ympärille, tulivat hänen eteensä, törmäsivät hänen kasvoihinsa ja heidän hyödyttömän murheensa ääni kaikui ilmassa. Hän näki selvästi ainoastaan silloin tällöin. Toisin ajoin kuva värähteli epäselvänä ja viheriät varjot liikahtelivat sen käänteissä. Huoneessa oli varmaan hyvin hiljaista. Plattner näki, miten kynttilän liekki savusi aivan kohtisuoraan ylöspäin, mutta hänen korvissaan kuului joka ainoa askel kuin ukkosen jyry. Ja katselijat sitten! Kaksi niistä oli aivan huoneessa puuhailevan vaimon näköistä; toinen, joka nähtävästi oli nainen, oli kalpea ja kirkaspiirteinen, näytti muinoin olleen kylmä ja kova, mutta pehminneen maalliselle ymmärryksellemme käsittämättömän viisauden kosketuksesta. Toinen olisi voinut olla vaimon isä. Näytti siltä, kuin olisivat he kumpikin katselleet jotain sydämetöntä konnantyötä, jota he eivät enää voineet estää tapahtumasta. Taampana oli toisia, opettajia, jotka ehkä olivat opettaneet väärin, ystäviä, jotka eivät olleet saaneet mitään aikaan. Ja miestä katselemassa oli myöskin suuri joukko, mutta ei yhtään vanhempain tai opettajain tapaista. Kasvoja, jotka ehkä ennen olivat olleet raakoja, nyt surun ankaroiksi puhdistamia. Ja eturivissä yhdet kasvot, tyttömäiset, ei vihaiset eikä moittivat, vaan pikemmin kärsivät ja väsyneet, ja, kuten Plattnerista tuntui, ratkaisua odottavat. Plattnerin kuvauskyky ei riitä tätä monimuotoista henkijoukkoa selvittämään. Kello soi ja joukko kokoontui. Sekunnin aikana näki Plattner ne kaikki. Hän luulee olleensa tällä hetkellä niin kiihotuksissaan, että huomaamattaan otti taskustaan pullon, jossa tuon viheriän pulverin jäännös oli ja piteli sitä kädessään. Hän ei muista tätä varmaan.
Askelten ääni lakkasi äkkiä. Hän odotti hetkisen. Oli hiljaista. Sitten kuului äkkiä kellon ensi kilahdus; se puhkaisi odottamattoman hiljaisuuden kuin ohut terävä veitsi. Samalla joukko hänen ympärillään liehui edestakasin ja äänekäs huuto alkoi kuulua. Vaimo ei kuullut mitään; hän poltti nyt jotakin kynttilänliekissä. Kun kello soi toisen kerran, muuttui kaikki hämäräksi ja jäisen kylmä tuuli puhalsi läpi katselijain joukon. Ne kiertelivät hänen ympärillään kuin parvi kuolleita lehtiä kevättuulessa ja kellon soidessa kolmannen kerran ne heittivät jotain vuoteeseen. Olette kuulleet valojuovasta. Tuo oli kuin pimeysjuova ja kun Plattner jälleen katsoi vuoteeseen, näki hän mustan käden ja käsivarren.
Viheriä aurinko nousi juuri aution synkän taivaanrannan yli ja huone näkyi hyvin epäselvästi. Plattner voi nähdä, että se, mikä vuoteessa näytti valkoiselta, vääntelehti ja että vaimo säikähti katsoessaan sinne yli olkansa.
Tähystäjäin parvi kohosi kuin viheriä sumu tuulessa ja laskeutui hitaasti laakson temppeliä kohti. Silloin Plattner yhtäkkiä tajusi, mitä tarkoitti tuo musta käsi, joka ojentui yli miehen ja vei uhrinsa. Hän ei uskaltanut kääntää päätään sinne päin. Kovasti ponnistaen voimiaan ja sulkien silmänsä hän alkoi juosta ja kulki ehkä parikymmentä askelta. Sitten hänen jalkansa luiskahti liukkaalla kivellä ja hän kaatui. Hän kaatui käsilleen; pullo särkyi ja räjähti koskiessaan maahan.
Seuraavassa hetkessä löysi hän itsensä pyörtyneenä ja verisenä istumassa koulun takana, aidatulla pihamaalla vastapäätä Lidgettiä.
Kertomus Plattnerin kokemuksista on lopussa. Olen mielestäni menestyksellä vastustanut tarinain kirjoittajassa olevaa luonnollista halua tällaisten tapausten kokoonlaittelemiseen. Olen mikäli mahdollista kertonut asiat siinä järjestyksessä, missä Plattner ne kertoi minulle. Olen huolellisesti karttanut kaikkia tyylin, vaikutelman tai sanainsovinnon yrityksiä. Olisi ollut helppoa esimerkiksi tehdä kuolinvuode-näystä salajuoni ja sekottaa siihen Plattner. Mutta, lukuunottamatta sitä, että mitä uskottavimman tarinan väärentäminen on moitittavaa, sellaisten kuluneitten taidekeinojen käyttö mielestäni ryöstäisi sen omituisen vaikutelman, jonka saa tuosta pimeästä maailmasta harmaanvihreine valoineen ja sen leijailevista elämän tarkastelijoista, jotka näkymättöminä ja saavuttamattomina aina meitä ympäröivät.
On lisättävä, että kuolemantapaus todellakin sattui Vincentkadulla aivan koulupihan vieressä ja mikäli on selvinnyt, juuri Plattnerin palaushetkellä. Vainaja oli kunnallisverojen kantaja ja vakuutusasiamies. Hänen vaimonsa, joka oli paljon nuorempi, nai viime kuussa herra Whymperin, eläinlääkärin Allbeedingista. Kun tässä kerrottu osa tarinaa oli eri muodoissa kiertänyt suupuheena ympäri Sussexvillen, antoi hän minulle luvan mainita hänen nimensä sillä ehdolla, että minä selvästi tekisin tiettäväksi, että hän mitä ankarimmin vastustaa jokainoata kohtaa Plattnerin kertomuksessa hänen miehensä viime hetkistä. Hän kieltää polttaneensa mitään testamenttia, vaikkei Plattner häntä sellaisesta työstä syytäkään: hänen miehensä oli kyllä tehnyt testamentin heti heidän naimisiin mentyään. Totta puhuen oli Plattnerin kertomus huoneen sisustuksesta, siihen katsoen ettei hän ollut sitä koskaan nähnyt, ihmeteltävän tarkka.
Toistakin asiaa minun täytyy väsyttävän toistamisen uhallakin painostaa, etten näyttäisi suosivan naurettavan taikauskoisia näkökantoja. Plattnerin poissaolo maailmastamme yhdeksänä päivänä on luullakseni todistettu. Mutta tämä ei todista oikeaksi hänen tarinaansa. On aivan mahdollista, että avaruuden ulkopuolellakin voi tapahtua hallusinatsionikohtauksia. Se ainakin pitää lukijan tarkasti painaa mieleensä.
Mustan miehen kosto.