Tätä omituista seikkaa, että meidän maailmamme hävisi toisen universumin viheriän auringon noustessa, väittää Plattner ehdottomasti todeksi. Yön vallitessa tuossa toisessa maailmassa on siellä vaikea liikkua siksi, että meidän maailmamme näkyy niin kirkkaana. Arvoitukseksi jää, miksi emme näin ollen näe vilaustakaan toisesta maailmasta. Se johtuu ehkä meidän maailmamme verrattain paljon kirkkaammasta valaistuksesta. Plattner kertoo, että toinen maailma puolenpäivän aikaan, kirkkaimmillaan, ei ole läheskään niin valoisa kuin tämä maailma täysikuun hohteessa. Yö taas on nokipimeä. Kumminkin pitäisi toisen maailman esineitten näkyä pimeässä huoneessa saman säännön nojalla, jonka mukaan heikko fosforiloiste näkyy ainoastaan synkässä pimeydessä. Plattnerin kerrottua tämän tarinan koetin minä saada jotakin selvää tuosta toisesta maailmasta istumalla pitkän ajan erään valokuvaajan pimeässä huoneessa yöllä. Näin tosin epäselvästi vihertäviä rinteitä ja kallioita, mutta minun täytyy sanoa, että ne todellakin olivat hyvin hämäriä. Lukijalla voi olla parempi onni. Plattner kertoi minulle, että hän palauksensa jälkeen on unessa nähnyt ja tuntenut samoiksi erinäisiä paikkoja toisesta maailmasta, mutta tämä johtunee siitä, että nähdyt maisemat ovat jääneet hänen muistiinsa. Näyttää aivan mahdolliselta, että erinomaisen terävänäköiset ihmiset voivat vilaukselta nähdä tuon ihmeellisen, meitä ympäröivän vieraan maailman.
Tämä on joka tapauksessa asiasta poikkeamista. Viheriän auringon noustessa sukelsi syvyydestä näkyviin pitkä rivi tummia rakennuksia. Ne näkyivät hämärästi ja epäselvästi. Hetken epäröityään Piattner alkoi vaeltaa niitä kohti, laskeutuen jyrkkää rinnettä alaspäin. Laskeutuminen oli pitkällistä ja väsyttävää. Siihen vaikutti, paitsi seinämän tavatonta jyrkkyyttä, se, että pitkin kukkulan rinnettä oli irtonaisia vierinkiviä suurin joukoin. Alaskapuamisesta johtuva häly — silloin tällöin tempasivat hänen kenkänsä tulen kivistä — tuntui olevan ainoa ääni koko maailmankaikkeudessa, sillä kellon kilinä oli tauonnut. Päästessään lähemmäksi hän huomasi että muutamat rakennuksista omituisesti muistuttivat hautoja, hautapatsaita ja mausoleoita, paitsi siinä suhteessa, että olivat kaikki yhtä mustia. Hautarakennuksethan ovat yleensä valkosia. Ja sitten hän näki suurimmasta rakennuksesta ryömivän ulos ison joukon kalpeita, pyöreitä, vaaleankeltaisia olentoja. Ne hajaantuivat kuin kirkkoväki eri suuntiin tuolta leveältä kadulta. Muutamat kulkivat sivukatuja ja tulivat jälleen näkyviin kukkulan rinteellä, toiset menivät tien varrella oleviin mustiin rakennuksiin.
Nähdessään olentojen kulkevan ylöspäin, häntä kohti, Piattner pysähtyi hämmästyneenä. Ne eivät kävelleet, jalattomia kun olivat ja näyttivät ihmispäiltä, joihin liittyi lierahteleva hännällisen sammakonpojan ruumis. Piattner oli niin ihmeissään niitten omituisesta ulkonäöstä, ettei osannut oikein säikähtää. Ylöspäin puhaltava kylmä tuuli kuljetti niitä häntä kohti kuin saippuakuplia. Ja kun etumainen niistä oli kyllin lähellä, niin hän huomasi sen todellakin olevan ihmispään, Tavattoman suuret silmät sillä tosin oli ja niin murheinen ja tuskainen muoto, ettei Piattner ollut sen vertaista kuolevaisella kohdannut. Kummallista oli, ettei se kääntynyt häntä katsomaan, vaan näytti pitävän silmällä ja seuraavan jotakin näkymätöntä, liikkuvaa esinettä. Hetkisen oli Piattner aivan ymmällä, mutta sitten hänen mieleensä johtui, että olento suurine silmineen tarkasti jotakin tapahtumaa siinä maailmassa, josta hän oli juuri tullut. Yhä lähemmäksi se tuli ja Piattner oli liian hämmästynyt voidakseen huutaa. Tultuaan aivan häneen kiinni antoi se heikon rapisevan äänen. Sitten se sattui hiljaa koskettaen hänen kasvoihinsa — kylmältä se tuntui — ja kulki edelleen vuoren rinnettä ylöspäin, huippua kohti.
Plattnerin mielen täytti erinomaisen vankka vakaumus siitä, että tuo pää omituisesti muistutti Lidgettiä. Sitten hän alkoi tarkastaa toisia päitä, jotka nyt tiheässä parvessa nousivat rinnettä. Yksikään ei näyttänyt ollenkaan häntä huomaavan. Pari niistä tosin tuli aivan hänen kasvoilleen ja seurasi ensimäisen esimerkkiä, mutta hän hypähti syrjään, kuin olisi saanut suonenvedon. Useimmat niistä olivat muodoltaan yhtä murheellisia kuin ensimäinenkin ja yhtä haikeasti ne äännähtelivät. Pari niistä kyynelteli ja yhdellä, joka hitaasti kieri ylöspäin, oli muodossaan helvetillisen raivon ilme. Muut olivat kylmiä ja joittenkin silmistä loisti iloinen tyytyväisyys. Vihdoin oli yksi, jonka onnen huumaus oli vallannut. Plattner ei muista muita yhtäläisyyksiä huomanneensa näissä näkemissään.
Kului luultavasti useita tuntia Plattnerin katsellessa, miten nuo omituiset olennot hajaantuivat kukkuloille. Pian senjälkeen kun niitten kuilun pohjan tummasta rakennusryhmästä tuleva virta oli lakannut, alkoi Plattner uudelleen kulkea alaspäin. Pimeys hänen ympärillään kasvoi niin, että oli hyvin vaikea astua. Taivas oli nyt kalpean viheriä. Hänen ei ollut nälkä eikä jano. Myöhemmin, kun nämä vaivat tulivat, löysi hän kuilun keskeltä kylmän puron ja kallion pehmeä sammal, kun hän siihen epätoivoisena ryhtyi, oli hyvää syödä.
Hän haparoi kuilun hautojen keskessä, etsien itsetiedottomasti jotain selvitystä näihin salaperäisiin asioihin. Kauvan harhailtuaan tuli hän sen ison, mausoleon tapaisen rakennuksen ovelle, josta päät olivat tulleet ulos. Sen sisäpuolelta hän löysi jonkunmoisen basalttialttarin, jolla paloi joukko vihreitä valoja. Yläpuolella kohoavasta tornista riippui kellonauha keskellä huonetta. Pitkin seinää kulki tulikirjoitus, josta hän ei saanut selvää. Vielä ihmetellessään näitten kaikkien merkitystä hän kuuli poispäin kulkevain raskasten askelten äänen kadulta. Hän juoksi pimeään, mutta ei nähnyt mitään. Hän oli aikeissa kiskaista kellonnuorasta ja päätti lopuksi seurata askeleita. Mutta juostenkaan ei hän niitä saavuttanut, eikä huutaminen hyödyttänyt mitään. Kuilu näytti äärettömän laajalta. Siellä oli pimeätä kuin maallisen tähtitaivaan alla, kun taas sen korkeimpain huippujen yli levisi aavemainen, vihreä päivä. Alhaalla ei nyt ollut yhtään päätä. Ne näyttivät kaikki olevan ankarassa puuhassa ylhäällä. Katsoessaan ylöspäin hän näki niitten ajelehtivan sinne tänne, toisten hitaasti leijaillen, toisten nopeassa lennossa. Ne muistuttivat, sanoi hän, "isoja lumihiuteita", olivat vaan mustia ja vaalean vihreitä.
Plattner arvelee menettäneensä isomman osan seitsemästä tai kahdeksasta päivästä seuratessaan noita varmoja, säännöllisiä, saavuttamattomia askeleita, haparoidessaan yhä uusiin seutuihin tuossa loputtomassa paholaisen haudassa, kiipeillessään ylös ja alas armottomia kallioita, vaeltaessaan huipuilla ja tarkastaessaan sinne tänne liikkuvia muotoja. Tarkkaa laskua ei hän sano pitäneensä. Vaikka hän pari kertaa tunsi silmäin vartioitsevan itseään, ei hän saanut sanaakaan vaihtaa elävän olennon kanssa. Hän nukkui kivien keskessä kukkulan rinteellä. Kuilussa eivät esineet olleet näkyväiset, sillä maalliselta kannalta katsoen oltiin syvälläkin maan alla. Huipulta näkyi maailma kohta, kun maallinen päivä oli alullaan. Joskus hän oli kompuroimassa tummanvihreäin lohkareitten keskessä tai pysähtyi äkkijyrkälle kuilun partaalle, Sussexvillen puistikkojen vihreäin oksain huojuessa hänen ympärillään. Toisinaan taas tuntui kuin hän kulkisi Sussexvillen katuja tai tarkastelisi näkymättömänä jonkun perheen yksityisasioita. Ja sitten hän huomasi, että kuhunkin ihmisolentoon meidän maailmassamme kuuluu yksi noista liitelevistä päistä: että jokaista tämän maailman asukasta tarkkaa aika ajoin joku noista avuttomista ruumiittomuuksista.
Mitä ne ovat — nuo elämän tarkastelijat? Sitä ei Plattner saanut selville. Mutta kaksi niistä, jotka häntä lähtivät seuraamaan, olivat kuin lapsuusmuisto isästä ja äidistä. Silloin tällöin toisetkin kasvot kääntyivät häneen päin; niitten silmät muistuttivat kuolleita ihmisiä, jotka olivat häntä johtaneet, loukanneet tai auttaneet nuoruudessa ja miehuusvuosina. Aina kun ne Plattneriin katsoivat, valtasi hänet omituinen vastuunalaisuuden tunne. Äidilleen hän uskalsi puhua, mutta ei saanut vastausta. Äiti katsoi suruisesti, vakavasti ja lempeästi — hiukan moittivastikin, kuten näytti — hänen silmiinsä.
Hän vain yksinkertaisesti kertoo tarinansa yrittämättä sitä selittää. Me saamme siis arvata, keitä nuo elämän katselijat ovat. Ja jos heidän olemuksensa todellakin on kuolema, täytyy kysyä miksi he niin tarkkaan ja innokkaasti pitävät silmällä maailmaa, jonka ovat ijäksi jättäneet. Voi olla — minusta näyttää tämä todennäköiseltä — että elämämme sammuttua, kun ei meillä ole enää valittavana hyvää tai pahaa, meidän vielä täytyy katsella, miten meistä johtuvain syitten ja seurausten ketju jatkuu. Jos ihmissielut elävät kuoleman jälkeen, niin inhimilliset pyrkimykset varmasti elävät niitten mukana. Mutta tämä on minun oma arveluni nähdyistä asioista. Plattner ei anna mitään selitystä, sillä hän ei päässyt ollenkaan selville. On hyvä, jos lukija selvään tajuaa tämän seikan. Pää pyörällä hän vaelteli päivän toisensa jälkeen tuossa ihmevaloisessa maailmassa meidän maailmamme ulkopuolella. Lopulta hän jo oli väsynyt, heikko ja nälkäinen. Päivisin — nimittäin meidän maallisen päivän aikaan — tuo vanha tuttu henkinäyn tapainen kuva Sussexvillesta häntä kiusasi ja suututti. Hän ei nähnyt omia jalkojaan ja silloin tällöin joku noista tähystelevistä sieluista lehahti kylmänä vasten hänen kasvojaan. Ja pimeän aikaan noitten tarkastelijain paljous ja heidän syvä murheensa saivat hänen sielunsa sanomattomasti sekaisin. Häneen hiipi palava halu päästä jälleen tuohon maalliseen elämään, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Häntä ympäröiväin esineitten epämaallisuus sai hänet todellakin murheelliseen mielentilaan. Hän oli kiukuissaan kuvatessaan omia seuralaisiaan. Hän huusi niille, että lakkaisivat häneen tuijottelemasta, hän haukkui niitä, koetti juosta pakoon. Ne olivat yhtä mykkiä ja tarkkaavaisia. Miten hän juoksikin epätasaista tienoota, aina ne olivat hänen jälillään.
Yhdeksäntenä päivänä, iltapuolella, Plattner kuuli noitten näkymättömäin askelten lähestyvän kaukaa rotkosta päin. Silloin hän oli kulkemassa saman leveän kukkulan yli, jolle hän oli pudonnut saapuessaan tuohon ihmeelliseen toiseen-maailmaansa. Hän kääntyi juostakseen alas laaksoon ja oli juuri haparoiden hakemassa tietä, kun hänet pysäytti näky. Se oli tapahtuma eräästä huoneesta koulun läheisyydessä olevan pikkukadun varrella. Hän tunsi näöstä molemmat huoneessa olijat. Ikkunat olivat auki, verhot ylhäällä ja laskeva aurinko paistoi suoraan sisään, niin että huone aluksi oli aivan kirkas. Se näkyi kuin taikalyhtykuva mustaa maisemaa ja harmaan viheriää hämäryyttä vasten. Huoneessa oli sitäpaitsi juuri sytytetty kynttilä.