Hän kertoi räjähdyksen hetkellä selvästi luulleensa kuolevansa. Hän tunsi kohoavansa ja työntyvänsä — voimallisesti taaksepäin. Psykologille huomattava tosiseikka on, että hän taaksepäin työntyessään selvästi ajatteli, törmäisikö hän kemiatavarain pöytään tai toisen pöydän jalkaan. Hänen jalkapohjansa sattuivat lattiaan ja hän putosi hyvää vauhtia istumaan jonnekin pehmeään ja turvalliseen paikkaan. Täräys huumasi hänet hetkiseksi. Yht'äkkiä hän haistoi selvästi palaneen tukan hajua ja tuntui siltä, kuin Lidgettin ääni olisi tiedustanut häntä. Ymmärrätte kyllä, että hänen järkensä tällä hetkellä oli aikalailla sekasin.
Ensiksikin hän sai sen selvän vaikutelman että oli vielä luokkahuoneessa. Hän tajusi aivan kirkkaasti poikain hämmästyksen ja mr. Lidgettin sisääntulon. Tästä kaikesta on hän vallan varma. Heidän huomautuksiaan hän ei kuullut.
Mutta siihen arveli hän olleen syynä kokeen kuuloa heikentävän vaikutuksen. Esineet hänen ympärillään näkyivät omituisen hämärästi ja epäselvästi, mutta hänen järkensä selitti asian varmasti joskin erehdyttävästi siten, että räjähdys oli synnyttänyt suuren määrän mustaa savua. Hämäryydessä liikkuivat pojat ja Lidgett niin hiljaa ja äänettöminä kuin haamut. Plattnerin kasvoja vielä kirveli räjähdyksen synnyttämä polttava kuumuus. Hän oli, kuten itse sanoi, "aivan sumussa." Hänen ensimäiset todelliset ajatuksensa näyttävät koskeneen omaa personallista turvallisuuttaan. Hän arveli mahdollisesti menettäneensä näön ja kuulon. Hän koetteli huolellisesti jäseniään ja kasvojaan. Sitten aistimukset selvisivät ja hän oli ihmeissään, kun ei nähnytkään vanhoja tuttuja pöytiä ja muita kouluhuoneen tavaroita ympärillään. Hämäriä, epämääräisiä, harmaita haamuja oli vain niitten sijalla. Sitten seurasi jotain joka sai hänet ääneen huutamaan ja virvotti hetkiseksi hänen puutuneita kykyjään. Kaksi pojista kulki, käsiään liikutellen, suoraan hänen lävitsensä! Kumpikaan ei näkynyt tietävän mitään hänen läsnäolostaan. On vaikea kuvailla hänen tunteitaan. Pojat koskivat häneen niin hiljaa kuin harva sumupilvi.
Plattnerin ensi ajatus oli nyt, että hän oli kuollut. Vaikka hän olikin saanut aivan terveet käsitykset asiasta, tuntui hänestä kumminkin hiukan omituiselta löytäessään vielä ruumiinsa ympäriltään. Hänen toinen ajatuksensa sanoi, ettei hän ollut kuollut, vaan nuo toiset, että räjähdys oli hävittänyt Sussexvillen yksityiskoulun ja jokainoan sielun siinä paitsi häntä. Mutta tämäkään ei ollut oikein riittävä selvitys. Hän sai jälleen hämmästyttävää katseltavaa.
Kaikki oli tavattoman mustaa; ensiksi näytti pimeys eboniittikiiltoiselta. Yläpuolella oli tumma taivas. Näkymön ainoa valopilkku oli erään pilven reunasta lähtevä heikosti vihertävä hehku, joka sai näkymään sinisenä väräjävän vuorisen taivaanrannan. Tämä oli ensi vaikutelma. Silmäin tottuessa pimeään hän alkoi erottaa epämääräisen vihreyden, joka erosi ympäröivästä yöstä. Tätä pohjaa vasten näkyivät luokkahuoneen esineet ja ihmiset fosforiloistoisina, epäselvinä ja käsittämättöminä haamuina. Hän ojensi kätensä. Se meni ilman vaivaa huoneen seinän läpi tulisijan luona.
Hän sanoo kiivaasti ponnistelleensa saadakseen huomion puoleensa. Hän huusi Lidgettiä ja koetti tarttua poikiin heidän edestakaisin kulkiessaan. Hän herkesi näistä yrityksistä vasta, kun rouva Lidgett, jota hän (apuopettajana) luonnollisesti vihasi, astui huoneeseen. Hän sanoo, että tunne maailmaan kuulumisesta saamatta olla sen osana oli erinomaisen epämieluinen. Hän vertasi jotenkin sattuvasti tuntemuksiaan kissan tunteisiin, sen tarkastellessa lasin läpi hiiren liikkeitä. Kun hän yritti saada selvää hämärästä, tutusta maailmasta ympärillään, tuntui näkymätön, käsiinsaamaton aitaus estävän yhteyttä.
Sitten hän käänsi huomionsa lähimpään ympäristöönsä. Lääkepullo pulverijäännöksineen oli hänellä vielä eheänä kädessään. Hän pisti sen taskuunsa ja alkoi tunnustella seutua. Hän oli nähtävästi istumassa kallionlohkareella, jota peitti sametinpehmeä sammal. Pimeätä seutua ympärillään hän ei nähnyt, sumunsekainen luokkahuoneen kuva painoi sen aivan epäselväksi. Hän tunsi kuitenkin (ehkä sentähden että kylmä tuuli puhalsi) olevansa lähellä jonkun vuoren huippua. Syvä laakso tuntui ammottavan jalkain alla. Pilven reunalla kimaltava vihreys näytti laajenevan ja kirkastuvan. Hän nousi seisomaan ja hierasi silmiään.
Hän näyttää sitten kulkeneen muutaman askeleen kukkulan rinnettä alaspäin, kompastuneen, olleen vähällä kaatua ja taas istahtaneen terävälle kiviläjälle odottamaan päivänkoittoa. Hän havaitsi maailman ympärillään olevan aivan vaiti. Oli yhtä hiljaista kuin pimeätäkin ja vaikka kylmä tuuli puhalsi kukkulan rinteellä ei kuulunut ruohon kahinaa eikä oksain suhinaa. Hän voi siis kuulla, vaikkei nähdä, että se puoli kukkulaa, missä hän istui, oli kivinen ja autio. Vihreä valo yhä kirkastui ja samalla heikko, läpikuultava purppura levisi yläpuolella oleviin pilviin ja ympäröivään kallioiseen erämaahan voimatta kuitenkaan niitten pimeyttä hajottaa. Pitäen silmällä sitä, mikä seurasi, olen taipuisa uskomaan, että purppuravalo johtui optillisesta kontrasti-ilmiöstä. Jotain sinistä aaltoili samalla alemman pilven kellanvihreään ja syvyydestä hänen allaan kuului kirkas kellonääni. Rasittava odotus kasvoi rinnakkain valon kanssa.
On luultavaa että hän istui siinä tunnin tai enemmänkin, tuon omituisen vihreän valon yhä kirkastuessa ja levitessä loistoina lieskoina keskitaivasta kohti. Sen kasvaessa tuo spektralinäky meidän maailmastamme tuli joko suhteellisesti taikka todellisesti heikommaksi. Mahdollisesti molemminkin tavoin, sillä hetki näyttää olleen meidän maallisen auringonlaskumme tienoissa. Meidän maailmamme näin kadotessa kulki Plattner, astumalla muutaman askeleen kukkulanrinnettä alaspäin, läpi luokkahuoneen lattian ja tunsi nyt istuvansa ilmassa keskellä alakerran isompaa opetussalia. Hän näki oppilaat selvästi, joskaan ei niin hyvin, kuin oli nähnyt Lidgettin. Oppilaat valmistelivat iltaläksyjään ja Plattnerilla oli ilo havaita, miten muutamat heistä tekivät Euklideestaan salaisia selvittelyjä, tietokokoelmia, joiden olemassaolosta ei hän tähän asti ollut mitään tiennyt. Kuva hämärtyi hetki hetkellä, samalla kun viheriä koitto kirkastui.
Katsahtaessaan alas laaksoon havaitsi hän valon liukuneen syvälle sen kallioisia seiniä pitkin. Rotkon syvää pimeyttä yritti nyt lävistää pieni viheriä hehku, kiiltomadon loiston tapainen. Ja aivan samassa kohosi kaukaisten basaltti-aaltoisten kukkulain yli ison hehkuvan viheriän taivaankappaleen reuna. Suuret kalliojoukkiot sen ympärillä muuttuivat surullisen autioiksi, niille loi viheriä valo syviä punervan mustia varjoja. Hän sai näkyviinsä ison joukon pallomaisia esineitä, jotka liitelivät ylhäällä kuin voikukan siemenvillat. Lähimmät niistä olivat kuilun toisella reunalla. Syvyyden kello kilisi yhä nopeammin, ikäänkuin kärsimättömänä ja erilaisia valoväikkeitä näkyi siellä täällä. Pojat pöytineen olivat nyt aivan näkymättömissä.