Pojat kertovat taitavan yhtäpitävästi Plattnerin menettelyn. Hän kaatoi hiukan tuota viheriää pulveria koeputkeen ja koetteli sitä peräkkäin vedellä, suolahapolla, salpietarihapolla ja rikkihapolla. Kun minkäänlaista tulosta ei näkynyt, kaatoi hän sitä hiukan — todellisuudessa melkein puolet pullon sisällöstä — lautaselle ja koetti tulitikkua. Lääkepullo oli hänen vasemmassa kädessään. Aine alkoi savuta ja sulaa ja — räjähti ankarasti pamahtaen ja sokaisevan kirkkaasti loistaen.
Nähdessään leimauksen ja ollen valmiit onnettomuuksiin lyyhistyivät pojat penkkiensä alle. Kehenkään heistä ei räjähdys sattunut ankarasti. Pihalle päin oleva ikkuna oli rikki ja pöytä kumossa. Lautanen oli hajonnut atomeiksi. Katosta putosi rappausta. Mitään muuta vahinkoa eivät koulun rakennukset ja opetusvälineet kärsineet. Pojat, jotka eivät nähneet Plattneria, luulivat hänen lentäneen lattialle ja makaavan jossain pöydän takana näkymättömissä. He hyppäsivät paikoiltaan häntä auttamaan ja hämmästyivät, kun häntä ei löytynyt huoneesta. Vielä ankaran pamauksen pyörryttäminä he juoksivat avoimelle ovelle ajatellen, että hän oli haavoittunut ja hyökännyt ulos huoneesta. Carson, etumainen, oli törmätä ovessa yhteen rehtorin, mr. Lidgettin kanssa.
Mr. Lidgett on lihava, hermostunut mies. Hänellä on vain yksi silmä. Pojat kertovat hänen kompuroineen sisään mutisten niitä miedonlaisia kirouksia, joita hermostuneet koulumestarit totuttavat itsensä käyttelemään — ettei pahempaa tapahtuisi. "Senkin vääräsuu!" sanoi hän. "Missä on herra Plattner?" Pojat ovat yksimielisiä siitä, että sanat kuuluivat näin. ("Koipeliini", "räkänenä-porsas" ja "vääräsuu" näyttävät tuoneen tavallisen, vähäisen vaihtelun mr. Lidgettin koulukeskusteluihin).
Missä on herra Plattner? Tämä kysymys toistettiin moneen kertaan seuraavina päivinä. Näytti todellakin siltä, kuin tuo hullu hyperbeli "atomeiksi hajonnut" olisi yht'äkkiä toteutunut. Plattnerista ei ollut jäljellä näkyvää osaa; ei veripilkkua, ei vaateriepua missään. Nähtävästi oli hän vain koreasti heilahtanut pois olemassaolosta jälkeäkään jättämättä. Ei niin paljon että penni peittyisi, sananlaskua käyttääksemme. Hänen täydellinen katoamisensa on epäämätön seuraus tuosta räjähdyksestä, se on aivan varmaa.
Tässä ei ole tarpeen laajemmin esittää sitä yleistä mielenliikutusta, joka Sussexvillen yksityiskoulussa, Sussexvillessä ja muualla tapahtumaa seurasi. Onpa aivan mahdollista, että joku lukijoistamme voi mieleensä palauttaa viime kesän loma-aikana kuulemansa kaukaisen ja häipyvän kaijun tuosta mieliä kuohuttavasta tapahtumasta. Lidgett puolestaan näytti tekevän kaikkensa saadakseen asian unhottumaan ja vähäpätöiseksi. Hän määräsi kaksikymmentä viisi viivaa rangaistukseksi sille nuorukaiselle, joka jotenkaan mainitsisi Plattnerin nimen, ja selitti luokalla, että hän aivan hyvin tiesi assistenttinsa olinpaikan. Hän selittää olleensa peloissaan, että räjähdyksen tapahtumisen mahdollisuus, huolimatta varokeinoista, joilla kemian käytännöllistä opetusta oli vähennetty, voisi haitallisesti vaikuttaa koulun maineeseen. Ja samaa olisi voinut aikaansaada kaikki salaperäisyys Plattnerin lähdössä. Siksipä hän tekikin kaikkensa saadakseen asian näyttämään niin luonnolliselta kuin mahdollista. Etenkin hän tutki noita viittä silminnäkijää, pani toimeen niin ankaran ristikuulustelun, että he alkoivat epäillä aistiensa selviä todistuksia. Mutta juttu kulki, ponnistuksista huolimatta, suurenneltuna ja vääristettynä yhdeksässä päivässä ympäri maakunnan ja useat vanhemmat ottivat poikansa pois koulusta selvillä tekosyillä. Kaikkein vähäpätöisin asia jutussa ei suinkaan ole se, että suuri joukko naapurikunnan ihmisiä näki tuona kiihoituksen aikana ennen Plattnerin palausta tavattoman selviä unia hänestä ja että unet olivat kummallisen yhtäpitäviä. Useimmissa niistä näkyi Plattner, joskus seurassa, vaeltavan säteilevässä väriautereessa. Kaikissa tapauksissa olivat hänen kasvonsa kalpeat ja murheelliset ja muutamissa liikehtivät hänen kätensä katsojaan päin. Yksi tai pari pojista kuvitteli, nähtävästi painajaisen ahdistamina, että Plattner lähestyi heitä huomattavan nopeasti ja näytti katsovan heitä jäykästi silmiin. Toiset pakenivat Plattnerin kanssa hämäriä ja omituisia pallomaisia olentoja. Mutta kaikki nämä kuvitelmat unhottuivat ja kyselyt sekä arvelut saivat sijan, kun Plattner palasi, toisena keskiviikkona maanantaista, jona räjähdys tapahtui.
Hänen palaamisensa yhdistyi yhtä omituisiin seikkoihin kuin lähtönsäkin. Mikäli voi mr. Lidgettin verrattain vihaisista pääpiirteistä Plattnerin arkailevain tiedonantojen avulla selvää saada, käy ilmi, että keskiviikkoiltana, auringon lähetessä laskuaan, tuo muinainen herrasmies, jätettyhän iltatunnit sikseen, oli puutarhassaan poimimassa ja syömässä mansikoita, joista hän erinomaisesti pitää. Puutarha on iso ja vanhanaikuinen, uteliailta silmiltä onneksi piilossa korkean, muurivihreän peittämän punatiiliaidan takana. Juuri kumartuessaan tutkimaan erästä erinomaisen hedelmällistä vartta, kuuli hän pamauksen ja ankaran jysähdyksen ja ennen kuin hän ehti kääntyä, törmäsi häneen takaapäin jokin raskas esine ankaran voimakkaasti. Hän heilahti eteenpäin, mansikat kourassa murskaantuivat ja töytäys yleensä oli niin voimallinen, että hänen silkkihattunsa — mr. Lidgett on rauhansuunnan puoltaja koulumiesten vaatetukseen nähden — työntyi äkisti otsalle, jopa toisen silmän päälle. Tuo raskas heittoase, joka häntä vinosti satuttaen läsähti istuvaan asentoon mansikan vartten sekaan, osoittautui kauvan sitten kadonneeksi herra Gottfried Plattneriksemme. Hän oli erinomaisessa epäjärjestyksessä, ilman hattua, ilman kaulusta, paita likainen ja kädet veressä. Mr. Lidgett oli niin vihoissaan ja hämmästynyt, että jäi asentoonsa nelinryömin, lakki silmän päällä, samalla kiivaasti vaatien Plattneria tilille epähienosta ja ihmeellisestä käyttäytymisestä.
Tätä tuskin idyllimäistä näytelmää täydentää se, mitä tahtoisin nimittää Plattnerjutun ulkonaiseksi ilmaisuksi — sen julkinen käsittely. On turhaa aivan seikkaperäisesti selvitellä, miten Mr. Lidgett hänet erotti virastaan. Aivan tarkat tiedot, täydelliset nimet ja osoitukset löytyvät siinä laajassa kertomuksessa, joka syntyi asiaa käsiteltäissä "Yhdistyksessä epänormaalien ilmiöitten selville saamiseksi." Plattnerin oikean ja vasemman puolen omituinen vaihdos huomattiin vasta hänen kirjoittaessaan oikealta vasemmalle. Hän pikemmin salasi kuin toi ilmi tämän omituisen vahvistavan asiainhaaran, luullen sen vaikuttavan epäedullisesti uuden viran saantiin. Sydämen asema tuli ilmi muutamia kuukausia jälemmin, kun häneltä kiskottiin pois hammas, jonka hermot oli huumattu.
Silloin hän hyvin vastenmielisesti suostui pikaiseen kirurgiseen tutkintoon, jonka tuloksista piti lyhyesti tehdä selvää Anatomisessa Aikakirjassa. Tämä selonteko sisältää kaikki materialiset tosiasiat; nyt me siirrymme tarkastamaan Plattnerin kertomusta asiasta.
Mutta tehkäämme ensiksi selväksi ero tämän kertomuksen edellisen ja nyt seuraavan osan välillä. Kaikki, mitä tähän saakka olen kertonut on niin ilmeisesti totta, että rikoksia tutkiva lainoppinutkin sen uskoisi. Kaikki todistajat ovat vielä elossa. Lukija voi, jos hänellä on vapaa-aikaa, kutsua pojat huomenna kokoon, tosin uhmaten pelottavaa Lidgettiä, ja ristikuulustella sanoissa solmita ja tutkistella heitä, miten paljon mieli halajaa; Gottfried Plattnerin itse, hänen särkyneen sydämensä ja kolme valokuvaansa voi myöskin saada käsiinsä. Voi pitää toteennäytettynä, että hän räjähdyksen vaikutuksesta katosi yhdeksäksi päiväksi, että hän palasi verrattain kiivaasti, olosuhteitten vallitessa, jotka luonnostaan olivat omiaan suututtamaan mr. Lidgettiä, millaisia nuo suhteet sitten lienevätkin olleet, ja että hän palasi käännettynä kuten heijastus palajaa peilistä. Viimeisestä todentamastani seikasta seuraa melkoisen varmasti, että Plattner noina yhdeksänä päivänä oli jossain olomuodossa meidän avaruutemme ulkopuolella. Nämä todeksihavaitsemiset ovat itse asiassa paljon varmempia kuin todistukset useata murhasta hirtettyä vastaan. Hänen oman kertomuksensa todenperäisyydestä ja melkein ristiriitaisista yksityisseikoista vastaa yksin herra Gottfried Plattner itse. Minä en halua kertomusta epäillä, mutta minä tahdon huomauttaa — seikka, jonka monet hämäristä sielullisista ilmiöistä kertoilevat kirjailijat jättävät tekemättä — että olemme täten siirtymässä yksinkertaisen eittämättömästä siihen lajiin asioita, jotka jokaisen selväjärkisen ihmisen tulee joko uskoa tai olla uskomatta. Edellä olleet huomiot tekevät sen mahdolliseksi; sen ristiriitaisuus käytännöllisen kokemuksen kanssa saa sen näyttämään mahdottomalta. Minä en tahdo lukijan arvostelukyvyn valoa johtaa kumpaankaan suuntaan, kerronhan vaan tarinan sellaisena, kuin sen Plattnerilta kuulin.
Voin mainita, että hän kertoi asian minulle kotonani Chislehurstissa ja että minä heti hänen lähdettyään menin työhuoneeseeni ja kirjoitin jutun niin täydellisesti, kuin muistin. Myöhemmin hän hyväntahtoisesti luki läpi konekirjoitetun kappaleen, joten se oleellisesti on varmasti oikea.