Hänen katseensa sattui erääseen lukittuun arkkuun, johon Waterhouse oli kätkenyt mendien maassa ostamansa sulattomat myrkytetyt nuolet. "Kunpa olisin osannut tuota roistoa johonkin hengenvaaralliseen paikkaan", hän sanoi kiukkuisesti.
Pitkän ajan perästä Waterhouse saapui takaisin. Hän ei ollut ensinkään halukas kertomaan, vaikka Pollock ahdisteli häntä kysymyksillä. Porroh-mies tuntui olevan huomattava jäsen tuossa salaperäisessä yhdistyksessä. Kylä oli käynyt uteliaaksi, vaan ei vielä uhkaavaksi. Poppa-mies oli epäilemättä lähtenyt viidakkoon. Hän oli taitava poppa-mies. "Tietysti hänellä on jotain mielessään", sanoi Waterhouse ja vaikeni.
"Mutta mitäpä hän voisi tehdä?" kysyi Pollock, saamatta vastausta.
"Minun täytyy toimittaa sinut vapaaksi tästä. Varmaankin he hautovat jotain, muuten ei täällä olisi näin rauhallista", virkkoi Waterhouse pitkän vaitiolon perästä. Pollock tahtoi tietää, mitä se koski. "Tanssivat pääkallojen keskellä", sanoi Waterhouse, "ja keittävät jotain löyhkäävää vaskikattilassa." Pollock halusi tarkempia selityksiä, Waterhouse vastaili vältellen, Pollock kyseli kiusaten. Lopulta Waterhouse menetti malttinsa. "Mistä perhanasta minä sen tiedän?" hän huudahti, kun Pollock kysyi kahdettakymmenettä kertaa, mitä porroh-mies aikoi tehdä. "Hän yritti surmata sinut suoraa päätä majassa. Nyt hän luullakseni on koettava jotain mutkikkaampaa. Mutta ei sinun tarvitse odottaa sitä kovinkaan kauaa. En tahdo lamauttaa sinua. Kenties kaikki onkin aivan jonnin joutavaa."
Kun he sinä iltana istuivat nuotionsa ääressä, koetti Pollock jälleen johtaa Waterhousen puhumaan porroh-miesten menettelytavoista. "Parasta on, että käyt levolle", sanoi tämä, huomatessaan toisen aikeet; "lähdemme liikkeelle varhain aamulla. Sinä tarvitset silloin kaiken jäntevyytesi."
"Mutta millä tavalla hän aikoo menetellä?"
"Enpä tiedä. Se väki on perin huikentelevaista. Ne osaavat kaikenlaisia kummallisia konsteja. Sinun on parasta kysyä tuolta kuparikasvoiselta Shakespeare-paholaiselta."
Pimeydestä, mökkien takaa välähti leimaus, kuului kumea pamaus ja
Pollockin pään ohitse suhahti savikuula. Se ainakin oli selvää kieltä.
Mustaihoiset ja sekarotuiset, jotka istuivat tarinoiden oman nuotionsa
ympärillä, hypähtivät pystyyn ja joku ampui pimeyteen.
"Parasta että menet johonkin majaan", sanoi Waterhouse rauhallisesti, istuen yhä alallaan.
Pollock nousi seisaalleen tulen ääressä ja veti esille revolverinsa. Tappelua ei hän ainakaan pelännyt. Mutta pimeys on ihmisen paras sotisopa. Hän käsitti Waterhousen ehdotuksen viisaaksi ja lähti telttaan, laskeutuen siellä levolle.