"Vaikka Jerikoon, jos haluatte" — virkkoi Pollock — "minne Naamankin lähti."
Mutta niin pian kuin hänen sormensa sen sallivat, Pollock koetti urheasti seurata lääkärin neuvoa. Hän yritti pelata jalkapalloa, mutta hänen mielestään se oli raivoisan ylösalasin kääntyneen pään potkimista kenttää pitkin. Hän ei kelvannut siihen kisaan. Hän potki sokeasti, jonkunlaisella kauhulla, ja kun hänet asetettiin maalivahdiksi ja pallo tulla hujahutti häntä kohti, niin hän älähti äkisti ja pakeni sen tieltä. Ne arvoa alentavat jutut, joiden vuoksi hänen oli täytynyt paeta Englannista vaeltamaan kuuman vyöhykkeen maissa, eivät sentään olleet sulkeneet häntä pois miesten seurasta; mutta nyt hänen menettelynsä, joka kävi yhä omituisemmaksi, saattoi miesystävätkin karttamaan häntä. Eikä tuo esine ollut enää vain silmiin kuvastuva kappale, se mongerteli ja puheli hänelle. Häntä rupesi kauheasti pelottamaan, että kun hän tarttui tuohon kummitukseen, se ei enää muuttuisikaan joksikin huonekalustoon kuuluvaksi esineeksi, vaan tuntuisi oikealta katkaistulta päältä. Yksin ollessaan hän sadatteli sitä, pilkkaili ja uhkaili sitä; kerran tai pari hän puhutteli sitä toisten seurassa, vaikka hän koettikin epätoivoisesti hillitä itseään. Hän tunsi epäluulon enenevän niiden silmissä, jotka tarkkasivat häntä — emäntänsä ja palvelijansa. Eräänä päivänä hänen serkkunsa Arnold — hänen lähin sukulaisensa — saapui tervehtimään häntä ja houkuttelemaan häntä ulos — ja tarkastelemaan hänen kuoppaisia kellertäviä kasvojaan uteliain silmin. Ja Pollockista tuntui, että hattu, jota serkku piti kädessään, ei ollutkaan mikään hattu, vaan Gorgon-pää, joko tuijotti häneen ylösalasin kääntyneenä ja uhkasi katseillaan hänen järkeänsä. Mutta hän päätti yhä vielä vapautua siitä. Hän hankki polkupyörän ja ajaessaan routaista tietä pitkin Wandsworthistä Kingstoniin hän äkkäsi sen vierivän hänen rinnallaan ja jättävän tumman juovan jälkeensä. Hän puri hampaansa yhteen ja ajoi joutuisammin. Silloin yhtäkkiä, juuri kun hän laski alamäkeä Richmond-puistoa kohti, kummitus kieri hänen eteensä ja pyörän alle niin nopeasti, ettei hän ennättänyt ajatella mitään. Kääntyessään äkkiä välttääkseen sitä, hän syöksyi rajusti muuatta kiviröykkiötä vastaan ja taittoi vasemman ranteensa.
Juttu päättyi juolu-aamuna. Hän oli maannut kuumeessa kaiken yötä, siteet polttivat hänen rannettaan tulisen renkaan tavoin ja hän oli uneksinut elävämmin ja kamalammin kuin koskaan ennen. Koleassa, värittömässä, epävarmassa valossa, joka vallitsi ennen auringon nousua, hän kohousi vuoteessaan istumaan ja näki pään makaavan eräällä jalustalla pronssimaljan sijasta, joka oli ollut siinä yön aikana.
"Tiedän kyllä, että se on pronssimalja", hän virkkoi, kaamean epäilyksen kouristaessa hänen sydäntään. Ennen pitkää epäilys valtasi hänet kokonaan. Verkalleen ja väristen hän nousi vuoteeltaan ja astui käsi koholla maljaa kohti. Nyt hän saisi varmasti huomata, että hänen mielikuvituksensa oli pettänyt hänet, hän saisi tuntea selvästi pronssin sileän pinnan. Epäröityään kokonaisen ikuisuuden ajan hän laski lopulta sormensa pään uurteiselle poskelle. Hän veti ne takaisin suonenvedontapaisesti. Huippukohta oli saavutettu. Tuntoaistikin oli pettänyt hänet.
Vavisten, kolahtaen vuoteeseensa, potkien jalkineitaan paljailla jaloillaan, kaiken pyöriessä hänen ympärillään tummassa sekamelskassa, hän kulki haparoiden peilipöytänsä luo, otti partaveitsensä esiin laatikosta ja istui vuoteelleen pitäen sitä kädessään. Kuvastimesta hän näki omat kasvonsa verettöminä, kuihtuneina, täynnä äärimmäisen epätoivon katkeruutta.
Nopeasti kuvastuivat hänen lyhyen elämäntarinansa tapahtumat hänen mieleensä. Kurja koti, vielä kurjempi koulu-aika, myöhempien vuosien huono elämä, jossa toinen kunniaton teko seurasi toista; päivänkoiton koleassa valaistuksessa kaikki tuo rietas mielettömyys näkyi nyt niin armottoman selvästi. Sitten seurasivat oleskelu majassa, kahakka porroh-miehen kanssa, paluumatka jokea pitkin alas Sulymaan, mendiläis-salamurhaaja punaisine liinoineen, hurjat yritykset tuhota tuo pää, hänen mielikuvitelmansa kasvaminen. Se oli mielikuvitelma! Hän tiesi sen. Pelkkä mielikuvitelma. Hetkiseksi hän tapaili toivoa. Hän siirsi katseensa kuvastimesta jalustaan, ylösalasin kääntynyt pää irvisti hänelle… Sidotun kätensä jäykistyneillä sormilla hän etsi tykyttäviä valtimoitansa. Aamu oli sangen kylmä, veitsen terä tuntui aivan kuin jäältä.