Hän sipaisi vyöllään niitä, joiden luuli tulevan liian lähelle. Kun kerran koko joukko niitä juoksi yhteen avonaiselle paikalle, teki hänen mielensä laskeutua ratsunsa selästä ja survoa niitä kenkiensä koroilla, mutta tämän mieliteon hän kuitenkin hillitsi. Tavantakaa hän kääntyi satulassaan ja katseli takanaan kiemurtelevaa savua.
"Hämähäkkejä", mutisi hän vähän väliä. "Hämähäkkejä! Vai niin… Ensi kerralla minun täytyy kutoa seitti."
Herra Ledbetterin virkaloma.
Ystäväni, herra Ledbetter, on pyöreänaamainen pikku mies, jonka silmien luontainen lempeys paisuu aivan tavattomaksi, milloin niistä lasien lävitse osuu säde toisen katseeseen, ja jonka syvä, maltillinen ääni ärsyttää ärtyviä ihmisiä. Hän on nykyiseen pappisvirkaansa tuonut entisiltä opettaja-ajoiltaan perintönä eräänlaisen hyvin harkitun lausumisselvyyden, ja samoin on häneen jäänyt jonkinlainen ponteva päätös olla varma ja täsmällinen, mistä ikinä tulee puhe, olkoonpa se tärkeätä tai vähäpätöistä. Hän on myöskin shakinpelaaja, vieläpä moni epäilee, että hän salaa työskentelee korkeamman matematiikan alalla, — jota muuten voinee pitää vain kunnioitettavana eikä huvittavana puuhana. Hänen puheensa on sisällykseltään runsasta ja mielellään takertuu tarpeettomiin yksityisseikkoihin. Monet tuomitsevatkin hänen seurustelunsa suoraan sanoen "kiusalliseksi", vieläpä joku heistä on ollut minulle niin kohtelias, että on kummeksinut, miksi minä häntä suosin. Mutta toiselta puolen on melkoinen joukko niitäkin, jotka ihmettelevät, kuinka hän sietää sellaista pörröpäistä, hävettävää tuttavaa kuin juuri minua. Harvat näkyvät tyynin mielin katselevan meidän ystävyyttämme. Vaan siihen on syynä se, etteivät he tiedä, mikä side meitä yhdistää, millä herttaisella tavalla minä Jamaikan kautta liityn herra Ledbetterin entisyyteen.
Näihin menneisiin päiviin nähden hänessä ilmenee tuskallisen ujoa vaatimattomuutta. "En ymmärrä, mitä minun olisi tehtävä, jos menneisyys tulisi ilmi", sanoo hän ja toistaa vaikuttavasti: "En ymmärrä, mitä silloin tekisin." Itse asiassa epäilen, tokko hän tekisikään muuta kuin punastuisi korvia myöten. Vaan se jääköön tällä kertaa sikseen; myöskään en rupea nyt kertomaan ensi yhtymyksestämme, koska yleisen säännön mukaan, — jota muuten olen herkkä rikkomaan —, jutun loppu olisi paremmin sovitettava alun jälkeen kuin eteen. Ja juttumme alku on aika matkan takana; siitä onkin jo lähes kaksikymmentä vuotta, kun kohtalo monimutkaisilla ja yllättävillä tempuilla toimitti herra Ledbetterin niin sanoakseni käsiini.
Siihen aikaan asuin Jamaikassa, ja herra Ledbetter oli opettajana Englannissa. Hän oli papiksi vihitty ja silloinkin jo tunnettavasti sama mies kuin nykyään: sama kasvojen pyöreys, samat tai samanlaiset silmälasit ja sama lievä hämmästyksen varjo hänen levollisessa ilmeessään. Hän oli tietysti pörröpäinen, kun silloin tapasimme toisemme, ja kaulus hänellä oli vähemmän kauluksen kuin märän kääreen kaltainen; se lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että meidän välisemme luonnollisen kuilun poikki saatiin silta — vaan kuten sanottu, jääköön se toistaiseksi.
Asia alkoi Hithergate-on-Sea'ssa, samaan aikaan, jolloin herra Ledbetterillä oli kesälomaa. Sinne hän tuli lepäämään, mikä olikin hänelle kovin tarpeen, mukanaan ruskeankiiltävä matkalaukku nimikirjaimineen "F.W.L.", uusi mustan ja valkean kirjava olkihattu ja kaksi paria valkoisia flanellihousuja. Hän oli tietysti hyvin hilpeällä tuulella, kun oli päässyt koulusta vapaaksi — sillä hän ei paljoakaan välittänyt niistä pojista, joita hän opetti. Päivällisen jälkeen hän joutui keskustelemaan erään suulaan henkilön kanssa; tämä oli näet asettunut samaan täyshoitolaan, johon hän tätinsä neuvosta oli turvautunut. Mainittu suulas henkilö oli ainokainen toinen mies koko talossa. Heidän siinä jutellessaan tuli puheeksi, kuinka ihmeet ja seikkailut ovat viime aikoina surettavasti kadonneet, kuljeskeleminen maapallon ympäri päässyt vallalle, etäisyys tehty höyryn ja sähkön avulla mitättömäksi ja kuinka sanomalehdissä ilmotteleminen on halpamaista ja ihmiset sivistyessään rappeutuvat, ynnä monta muuta sentapaista asiaa. Suulas henkilö oli erikoisen kaunopuheinen selitellessään, miten turvallisuus on vähentänyt ihmisten rohkeutta, ja tätä turvallisuutta valittelemassa häneen yhtyi herra Ledbetter jotenkin ajattelemattomasti. Ensi ihastuksessaan siitä, että oli vapautunut "velvollisuudesta", ja kenties kärkkäänä osottautumaan miehekkään seura-ilon edistäjäksi herra Ledbetter nautti melkein vapaammin, kuin oikeastaan sopi, sitä mainiota whiskyä, jota suulas henkilö tarjosi. Mutta hän ei päihtynyt, väittää hän itse.
Hän oli yksinkertaisesti vaan kaunopuheisempi kuin tavallisesti raittiina ollessaan, ja hänen arvostelukyvystään oli hienompi kärki tylstynyt. Kun oli kauvan aikaa puheltu vanhoista kelpo ajoista, jotka nyt olivat ijäksi haihtuneet, lähti hän yksinään kävelemään pitkin kuun valaisemaa Hithergatea ja ylös kalliotietä, jonka varrella on huviloita toistensa vieressä.
Hän oli sydämensä pohjasta valitellut ja nyt äänetöntä tietä pitkin astuessaan yhä valitteli kohtaloa, joka oli hänet kutsunut sellaiseen tapauksista köyhään elämään, jollaista opettajan toimi on. Miten arkipäiväistä olikaan hänen koko elämänsä, paikallaan pysyvää, väritöntä! Kun kaikki oli turvallista, järjestelmän mukaista vuodesta vuoteen, mihin siinä tarvittaisiin miehuutta? Kadehtien hän ajatteli niin läheistä ja samalla niin kaukaista keskiaikaa kansainvaelluksineen, lähettejä, vakoojia ja sissejä ja monta uskaliasta, miekalla ratkaistavaa yritystä. Vaan äkkiä heräsi epäilys, omituinen epäluulo, joka aiheutui satunnaisesta kidutusten muistelemisesta ja kerrassaan tuhosi hänen siksi iltaa omaksumansa kannan.
Onko hän — herra Ledbetter — sittenkään todella niin urhoollinen kuin itse oletti? Olisiko todellakin hänen mieleensä, että rautatiet, poliisit ja turvallisuus äkkiä katoaisivat maan päältä?