Suulas henkilö oli kateellisesti puhunut rikoksesta. "Murtovaras", sanoi hän, "on ainoa tosiseikkailija, mikä enää on maan päällä jäljellä. Ajatelkaapa hänen taisteluansa omin neuvoin — koko sivistynyttä maailmaa vastaan!" Ja herra Ledbetter oli toistanut samaa kateellista juttua. "Niillä on kuin onkin edes hieman huvia elämästä", oli herra Ledbetter sanonut. "Ja ne ovat jokseenkin ainoita ihmisiä, joilla sitä on. Ajatelkaahan, miltä täytyy tuntua, kun saa 'puhaltaa' hienoja liinavaatteita!" Ja samalla hän oli ilkeästi nauranut. Nyt avomielisemmän tuttavallisesti puhellessaan itsensä kanssa hän joutui vertailemaan oman rohkeutensa hehkua siihen, mitä yleensä tavataan rikollisilla. Hän koetti torjua näitä salakavalia kysymyksiä pelkällä vakuutuksella. "Kyllä minä voisin kaiken sen tehdä", sanoi herra Ledbetter. "Oikein minua haluttaakin niin tehdä, vaan minä en päästä rikollisia mielijohteitani valloilleen. Siveellinen rohkeuteni hillitsee minua." Mutta hän epäili sittenkin, vaikka itsellensä näin vakuutteli.
Herra Ledbetter kulki erään yksinäisen, suuren huvilan ohitse. Hiljaisen, mukavan parvekkeen yläpuolella oli siinä sopivan muotoinen akkuna, joka ammotti mustana selkiselällään. Sillä kertaa hän sitä tuskin panikaan merkille, vaan sen kuva jäi hänen mieleensä ja kutoutui hänen ajatuksiinsa. Hän kuvitteli kapuavansa ylös tuolle parvekkeelle, kyyristyvänsä, syöksähtävänsä pimeään, salaperäiseen sisustaan. "Mitä vielä! Et sinä uskaltaisi", puhui epäilyksen henki. "Velvollisuuteni lähimäisiäni kohtaan kieltää minut siitä", sanoi herra Ledbetterin itsekunnioitus.
Kello oli lähes yksitoista, ja tässä pienessä rantakaupungissa oli jo hyvin hiljaista. Koko maailma uinaili kuutamossa. Ainoastaan erään akkunaverhon takaa, etäällä tien alapäässä, näkyi valoa valvomisen merkkinä. Hän kääntyi ja palasi hitaasti huvilan luo, jossa oli akkuna avoinna. Hän seisoi vähän aikaa portin ulkopuolella, vastakkaisten vaikutinten raastamana. "Pankaamme asia koetteelle", puhui epäilys. "Osota näiden sietämättömien epäilysten kumoamiseksi, että uskallat mennä tuohon taloon. Tee tyhjä sisäänmurto. Se ainakaan ei ole rikos". Hyvin hiljaa hän aukaisi ja sulki portin ja pujahti pensaikon varjoon. "Tämähän on hullua", sanoi herra Ledbetterin varovaisuus. "Sitäpä juuri pelkäsin", sanoi epäilys. Hänen sydämensä tykytti rajusti, mutta varmaankaan hän ei ollut peloissaan. Hän ei pelännyt. Hän pysyi tuossa varjossa melkoisen kauvan.
Parvekkeelle nousu oli ilmeisesti suoritettava nopealla ryntäyksellä, sillä se oli kaikkinensa kirkkaassa kuuvalossa ja portin puolelta tielle näkyvissä. Ristikko, johon oli harvalti istutettu nuoria, uljaasti kiipeileviä ruusuja, teki nousun ihan naurettavan helpoksi. Tuolla, mustassa varjossa, kivisen kukkasmaljakon vieressä, voisi kyyristyä ja lähemmin tarkastella kotoisten puolustuslaitosten aukkoa, avointa ikkunaa. Vähän aikaa herra Ledbetter oli niin hiljaa kuin yö, ja sitten kavala whisky keikautti hänet tasapainosta. Hän syöksähti eteenpäin. Hän kapusi ristikolle nopein, värisevin liikkein, heilautti jalkansa parvekkeen suojuksen ylitse ja pujahti henkeään pidellen varjoon juuri niinkuin oli päättänyt. Hän vapisi rajusti ja oli hengästynyt. Sydän jyski hänellä ihan ääneen, mutta mieli oli voitonriemuinen. Olisi melkein tehnyt mieli hihkua näyttääkseen, ettei hän lainkaan pelännyt.
Siinä kyyristellessään hän sattumalta muisti jossakin lukeneensa lauseen: "Minusta tuntuu samalta kuin kissasta katon harjalla". Tämä oli paljoa parempaa kuin oli odottanutkaan — tämä seikkailijan riemastus. Hänen kävi sääliksi kaikkia ihmisraukkoja, joista sisäänmurto oli vieras asia. Ei mitään tapahtunut. Hän oli ihan turvassa. Ja hän oli mitä uljaimmasti toimessa!
Jaha, nyt oli käytävä akkunan kimppuun, jotta sisäänmurrosta tulisi täydellinen. Pitikö hänen se uskaltaa? Sen asema ulko-oven yläpuolella viittasi siihen, että sillä kohtaa oli käytävä; siinä ei näkynyt mitään peilejä tai makuuhuoneen merkkejä, eikä alakerrassa muuten ollutkaan toista akkunaa, joten ei tarvinnut olettaa kenenkään siellä nukkuvan. Jonkun aikaa hän kuunteli pienan alla, sitten kohotti silmänsä akkunalaudan ylitse ja kurkisti sisään. Ihan lähellä seisoi jalustalla ja aluksi hieman säikäyttävänä melkein luonnollisen kokoinen, viittoileva, pronssinen kuvateos. Herra Ledbetter kyykistyi ja sitten vähän päästä taas kurkisti. Taaempana oli leveä porrassiltama, joka heikosti kimalteli; musta helmiverho, hyvin löyhää rakennetta, toista akkunaa vasten; lavea porraskäytävä, joka upposi alla olevaan pimeyteen, ja toiset portaat veivät ylempään kerrokseen. Hän katsahti taakseen, vaan yön rauhaa ei mikään häirinnyt. "Rikos", kuiskaili hän, "rikos", ja kapusi hiljaa ja vikkelästi akkunalaudan ylitse rakennuksen sisään. Hänen jalkansa tapasivat ääneti nahkamaton. Nyt hän kerrankin oli murtovaras!
Hän kyyristyi hetkeksi pelkkänä korvana ja tähystävänä silmänä. Ulkoa yhä kuului astuntaa ja kahinaa, ja hetken aikaa hän katui koko yritystään. Lyhyt "miau", sylkäisy ja äänettömyyteen loikkaaminen viittasivat rauhottavasti kissoihin. Hänen rohkeutensa kasvoi. Hän nousi pystyyn. Kaikki tuntuivat nukkuvan. Näin helppo on murtautua sisään, jos vaan mieli tekee. Hän oli iloissaan, että asia nyt oli pantu koetteelle. Hän päätti ottaa mukaansa jonkin vähäpätöisen voittomerkin todistaakseen vain sen, ettei hänessä ollut kurjaa lain pelkoa, ja sitten hän lähtisi samaa tietä kuin oli tullutkin.
Hän tirkisteli ympärilleen, ja äkkiä kriittinen henki nousi jälleen. Murtovarkaat tekivät paljon enemmän kuin vain tällaisia yksinkertaisia sisääntunkeutumisia: he menivät huoneisiin, he mursivat kassakaappeja. No — hän ei pelännyt. Hän ei voinut murtaa kassakaappeja, koska se olisi typerää huomaavaisuuden puutetta isäntiään kohtaan. Mutta hän voi astua huoneisiin — hän menisi yläkertaan. Lisäksi: hän kertoi itselleen, että oli täysin turvassa; tyhjä talo ei voinut olla vakuuttavamman hiljainen. Kuitenkin hänen oli puristettava kätensä nyrkkiin ja kerättävä kaiken päättäväisyytensä, ennenkuin hän alkoi hyvin pehmeästi nousta hämäriä portaita, pysähtyen useaksi sekunniksi kunkin askelman kohdalla. Ylhäällä oli neliömäinen tasanne, jossa yksi ovi oli auki ja useita suljettuina; koko talo oli aivan hiljainen. Hetkisen hän seisoi pohtien, mitä tapahtuisi, jos joku nukkujista heräisi ja tulisi esiin. Avoimesta ovesta näkyi kuutamon valaisema makuuhuone, peitto valkoinen ja koskematon. Tähän huoneeseen hän ryömi kolmessa iäisyydeltä vaikuttavassa minuutissa ja otti saippuapalan saaliikseen — voitonmerkikseen. Hän kääntyi laskeutuakseen vielä pehmeämmin kuin ylös noustessaan. Se oli helppoa kuin…
Hsst!
Askeleita! Hietikolla talon ulkopuolella — ja sitten ääni, kun avainta käännettiin lukossa, oven narina ja paukahdus, sitten tulitikun sytytys alhaalla olevassa eteishallissa. Herra Ledbetter seisoi kivettyneenä havainnosta, mitä hulluttelua olikaan hänen tänne tulonsa. "Miten ihmeessä pääsen täältä ulos?" ajatteli herra Ledbetter.