Eteishallia valaisi kirkkaasti kynttilän liekki, jokin raskas esine törmäsi sateenvarjotelineeseen, ja jalat alkoivat nousta rappusia ylös. Salamannopeasti herra Ledbetter tajusi, että hänen poistumisensa oli suljettu. Hän seisoi hetkisen katuvaisena, hämmentyneenä hahmona. "Herranen aika! Mikä hölmö olenkaan ollut!" hän kuiskasi, ja syöksyi sitten nopeasti hämärän tasanteen poikki tyhjään makuuhuoneeseen, josta oli juuri tullut. Hän seisoi kuunnellen — vapisten. Askeleet saavuttivat toisen kerroksen tasanteen.
Kauhea ajatus! Tämä oli ehkä tulijan huone! Ei ollut hetkeäkään hukattavana! Herra Ledbetter kumartui vuoteen viereen, kiitti taivasta verhostimesta, ja ryömi sen suojaan ei kymmentä sekuntiakaan liian aikaisin. Hän jäi liikkumattomaksi käsilleen ja polvilleen. Lähestyvä kynttilänvalo tuli näkyviin kankaan ohuimpien silmukoitten läpi, varjot häilyivät villisti ympäriinsä ja pysähtyivät paikoilleen, kun kynttilä pantiin pöydälle.
"Huh, mikä päivä!" sanoi tulija, puhaltaen äänekkäästi ja laskien jonkun raskaan taakan, kuten herra Ledbetteristä näytti sen jaloista päätellen, eräänlaiselle kirjotuspöydälle. Näkymättömissä oleva mies käveli sitten ovelle ja lukitsi sen, tarkasteli huolellisesti ikkunan kiinnitimiä ja veti verhot kiinni ja palatessaan istahti vuoteelle säikähdyttäen rojahuttamalla.
"Mikä päivä!" hän sanoi. "Voi veljet!" ja puhalsi jälleen. Herra Ledbetter oli taipuvainen uskomaan, että kyseinen henkilö pyyhiskeli kasvojaan. Hänen saappaansa olivat hyvät, tukevat saappaat; hänen kankaaseen heijastuvat jalkojensa varjot viittasivat peloittavan tukevaan vartaloon. Vähän ajan päästä hän riisui muutamia päällimmäisiä vaatekappaleita — herra Ledbetterin mielestä takin ja liivit — ja heitettyään ne vuoteen päädylle alkoi hengittää hieman tyynemmin, arvatenkin jäähtyen melkoisen kuumuuden perästä. Välistä hän mutisi itsekseen ja kerran hiljakseen nauroi. Myöskin herra Ledbetter mutisi itsekseen, vaan ei nauranut. "Mitähän helkkarin hulluutta minun nyt pitäisi yrittää?" huokasi herra Ledbetter.
Hänen näköalansa oli pakostakin rajotettu.
Pikkuruisista rei'istä, verhostimen silmukoista, tuli kyllä jonkun verran valoa, mutta niiden lävitse ei voinut kurkistaa. Muut siihen levinneet varjot kuin nuo tarkkapiirteiset jalat olivat kovin salaperäisiä ja sekaantuivat verhostimen kukkaskuvioihin. Mutta reunan alta näkyi pieni kaistale lattiamattoa, ja varovasti alentaen silmäänsä herra Ledbetter havaitsi tämän juovan leviävän, kunnes lattian koko ala joutui näkyviin. Matto oli ylellisen hieno, huone tilava ja kaluston kehristä ja muusta päättäen, hyvin sisustettu.
Mitä hänen olisi tehtävä, sitä oli hänen mielestään vaikea kuvitella. Ainoalta mahdolliselta tuntui odotella, kunnes vieras panisi maata, ja sitten, kun hän kuuluisi nukkuvan, kontata ovelle, avata se ja syöstä suinpäin parveketta kohti. Olisikohan mahdollista hypätä parvekkeelta maahan? Mokomakin vaara! Vaan ajatellessaan, mistä syistä hänen suunnitelmansa voisi mennä myttyyn, hän joutui epätoivoon. Hän oli vähällä pistää päänsä esille toisen jalkojen vierestä, yskäistä, mikäli olisi tarpeen kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja sitten hymyillen pyytää anteeksi ja selitellä onnetonta tunkeutumistaan muutamin hyvin valituin lausein. Mutta hänestä oli kovin vaikeata valita sellaisia lauseita. "Myönnettävä on, arvoisa herra, että esiintymiseni on omituista laatua" taikka "Luotan siihen, arvoisa herra, että suotte anteeksi hieman kaksimielisen ilmestymiseni altanne" — tässä oli melkein kaikki, mitä hän sai kokoon.
Vakavat mahdollisuudet vaativat hänen huomiotaan. Entä jos häntä ei uskottaisi, mitähän hänelle silloin tehtäisiin? Eikö hänen nuhteetonta, ylevää luonnettaan otettaisi lainkaan varteen? Muodollisesti hän oli murtovaras — siitä ei voitu kiistellä. Seuraten tätä ajatuksensa juoksua hän muovaeli mielessään loistavaa puolustuspuhetta pidettäväksi syytetyn paikalta ennen tuomion langettamista oikeudessa, jolloin hän aluksi myöntäisi: "tämän muodollisen rikoksen olen tosin tehnyt" — vaan juuri silloin nousi tukeva herrasmies istumasta ja alkoi kävellä huoneessa. Hän sulki ja availi laatikoita, ja herra Ledbetter jo sivumennen toivoi vieraan olevan riisuutumassa. Mutta eipäs! Vieras istuutui kirjotuspöydän ääreen ja rupesi kirjottamaan ja sitten repimään asiakirjoja. Pian herra Ledbetterin sieraimissa sekaantui palavan paperin katku sikarin tuoksuun.
"Se asento, jonka olin valinnut", lausui herra Ledbetter minulle siitä kertoessaan, "oli monessakin suhteessa huonosti harkittu. Vuoteen alinen, poikittainen kanki painoi päätäni kohtuuttoman alhaalle ja pakotti suhteettoman ison osan painoani lepäämään kätteni varassa. Jonkun ajan kuluttua sain niskassani kokea sitä, mitä luullakseni sanotaan suonenvedoksi. Kätteni likistys karkeapistoksista mattoa vasten kävi piankin tuskalliseksi. Polviani myöskin kivisti, housujeni ollessa niiden kohdalla hyvin kireällä. Siihen aikaan käytin melkein korkeampia kauluksia kuin nykyään — tarkemmin sanoen puolikolmatta tuumaa — ja havaitsin, mitä en ollut ennen huomannut, että silloisen kaulukseni kulma oli leuan alta kulunut hieman karheaksi. Mutta paljoa pahempaa oli kasvojeni syhyminen, jota saatoin lieventää vain rajusti irvistelemällä. Tosin yritin kohottaa kättäni, vaan hihan kahina pelotti minua. Vähän päästä minun oli luovuttava tästäkin lievityksestä, sillä — tosin onneksi ajoissa — tunsin, kuinka naamani väänteleminen pani silmälasit liikkumaan pitkin nenäni vartta. Niiden putoaminen olisi tietysti saattanut minut ilmi, ja siten ne jäivät kieroon ja varmasti erinomaisen täpärään asentoon. Lisäksi minussa oli hieman nuhaa, ja ajottainen tarve aivastaa tai nuuskaista tuotti minulle vaivaa. Aivan riippumatta asemani äärimäisestä hädästä kävi ruumiillinen epämukavuuteni todellakin pian sangen tuntuvaksi. Mutta sittenkin minun oli siellä pysyttävä liikkumatta."
Jonkin määrättömän ajan kuluttua alkoi kuulua kilinää. Se vahvistui oikein tahdilliseksi: kili, kili, kili — viisikolmatta kilahdusta —, sitten kuului kalahdus pöytää vasten ja rykäys tukevien jalkain isännän kurkusta. Herra Ledbetterin mieleen juolahti, että kilinä oli kultarahojen aiheuttamaa. Hän kävi uskomattoman uteliaaksi, kun sitä jatkui. Hänen uteliaisuutensa yhä kiihtyi. Jos niin oli asian laita, niin tuo erinomainen mies oli jo laskenut varmaankin monta sataa puntaa. Lopulta herra Ledbetter ei enää voinut malttaa mieltään, vaan alkoi hyvin varovasti koukistaa käsivarsiaan ja alentaa päätään lattian tasalle toivoen saavansa verhostimen alta kurkistella. Hän siirsi jalkojaan taaksepäin, ja silloin toinen niistä vähän raapaisi laattiata. Heti lakkasi kilinä. Herra Ledbetter kivettyi. Vaan hetken päästä kilinä alkoi uudestaan. Sitten se taas lakkasi, ja kaikki oli hiljaa paitsi herra Ledbetterin sydän — joka hänestä tuntui jyskyttävän rummun lailla.