Äänettömyyttä kesti yhä. Herra Ledbetterin pää oli nyt lattiassa kiinni, ja hän saattoi katsella tukevia jalkoja pohkeisiin asti. Jalat olivat ihan hiljaa. Ne lepäsivät varpasillaan, lykättyinä kuten näytti isäntänsä tuolin alle. Kaikki oli aivan ääneti, kaikki pysyi ääneti. Herra Ledbetterin valtasi se hurja toivo, että vieras oli saanut halvauksen tai äkkiä kuollut, pää riipuksissa pöytää vasten…
Hiljaisuutta kesti. Mitä oli tapahtunut? Kurkistamiskiihko kävi ihan valtavaksi. Hyvin varovasti herra Ledbetter siirsi toista kättään, ojensi etusormeaan ja alkoi kohottaa verhostinta silmänsä kohdalta. Ei mikään rikkonut hiljaisuutta. Hän näki nyt vieraan polvet, näki kirjotuspöydän takapuolen ja sitten — tuijotti ison revolverin piippuun, joka oli pöydän ylitse suunnattuna hänen päätään kohti.
"Tule esille, roisto!" virkkoi tukevan herrasmiehen ääni sellaisella sävyllä, joka osotti tyyntä malttia. "Tule esille. Tältä puolen ja heti. Jätä kaikki konnankoukkusi — tule vaan esille, mutta heti."
Herra Ledbetter ryömi näkyviin, kenties hieman vastahakoisesti, vaan ilman konnankoukkuja ja heti, kuten oli käsketty.
"Polvillesi", sanoi tukeva herra. "Ja kädet ylös."
Verhostin valahti taas paikoilleen herra Ledbetterin takana, joka nyt lakkasi konttaamasta ja nosti kätensä ilmaan. "Puvultaan papin näköinen", sanoi tukeva herra. "Piru minut periköön, ellei tuo ole papin näköinen! Aika ovela. Kuuleppas, roisto! Mikä perhana sinut riivasi tänne tulemaan? Mitä vietävää sinä vuoteeni alta hait?"
Hän ei näyttänyt haluavankaan vastausta, vaan ryhtyi kohta syytämään useita kovin loukkaavia muistutuksia herra Ledbetterin mieskohtaisesta esiintymisestä. Hän ei ollut erittäin iso mies, vaan näytti herra Ledbetteristä väkevältä; hän oli niin tukeva, kuin jalat olivat viitanneet. Jotenkin hienosti veistetyt piirteet oli hänessä ryhmitetty melkoiselle alalle kalpeata naamaa, johon liittyi muutamia leukakerroksia. Ja hänen puheessaan oli jonkinlainen kuiskaava sivuääni.
"Niin, mikä hiivatti sinut riivasi ryömimään sänkyni alle?"
Herra Ledbetter tarjosi hänelle kalpeata, lepyttävää hymyä, vieläpä hieman rykäisi. "Voin kyllä käsittää — —" alkoi hän.
"Seis! Mitä ihmettä…? Saippuaako tuo on? Äläppäs! Roisto! Älä yritäkään liikuttaa tuota kättäsi!"