"Saippuaa se on", virkkoi herra Ledbetter. "Omasta pesukaapistanne. Jos vaan saisin — —"
"Älä höpise", keskeytti tukeva herra. "Näenhän jo, että se on saippuaa.
Ihme ja kumma!"
"Jos saisin selittää — —"
"Hiiteen selityksesi! Varmaankin valehtelisit eikä tässä ole siihen aikaa. Mitäs sinulta aioinkaan kysyä? Jaha, onko sinulla tovereita?"
"Suokaa minulle pari minuuttia aikaa — —"
"Onko sinulla tovereita? Kirottu lörppö! Jos alat syöttää jotakin saippuaista pötyä, niin ammun sinut. Onko tovereita?"
"Ei", vastasi herra Ledbetter.
"Kai sekin on valetta", sanoi tukeva herra. "Vaan paha sinut perii, jos valehtelet. Minkä vietävän takia et nitistänyt minua silloin, kun tulin portaita ylös? Et sinä nyt ainakaan enää pääse kimppuuni. Onko hullumpaa nähty — mies menee sen sijaan sängyn alle! Kai sinä sinne omin ehdoin menit, vai mitä?"
"En käsitä, miten minun puoleltani voitaisiin esittää alibi" [poissaolotodistus. Suom. muist.], huomautti herra Ledbetter, yrittäen esiintyä oppia saaneena miehenä. Nyt oltiin vähän aikaa vaiti. Herra Ledbetter näki, että tuolilla hänen vangitsijansa vieressä oli iso musta matkalaukku ja sen alla kasa rypistyneitä papereita ja että pöydällä oli revittyjä ja poltettuja papereita. Näiden eteen oli pitkin reunaa säännöllisesti pystytetty monen monta riviä pieniä keltaisia pytkyjä — ainakin sata kertaa enemmän kultarahoja kuin herra Ledbetter ikinä oli nähnyt. Niitä valaisi kaksi hopeajalkaista kynttilää. Äänettömyyttä jatkui. "Tuntuu jotenkin väsyttävältä pitää käsiä näin ylhäällä", lausui herra Ledbetter nöyrästi hymyillen.
"Olet ihan oikeassa", myönsi lihava mies. "Vaan mitä sinulle on tehtävä, sitä en oikein ymmärrä."