"Hitto vieköön kaikki valkeat hevoset!" ärjäsi hopeasuitsinen mies ja kääntyi tähystelemään eläintä, johon hänen toivomuksensa kohdistui.
Pikku mies loi katseensa maahan ratsunsa alakuloisten korvien välitse.
"Kyllä minä koetin parastani", vakuutti hän.
Molemmat toiset tarkastelivat taas laaksoa hieman aikaa. Laiha mies pyyhkäisi kädenselällä arpista huultaan.
"Tulkaa tänne!" komensi äkkiä se, jolla oli hopeoidut suitset. Pikku mies nykäisi ja huiskahutti ohjaksiaan, ja kolmen hevosen kaviot alkoivat tiheästi, vaan yhä hiljemmin tömistä pitkin näivettynyttä ruohoa, kun miehet taas palasivat jäljille…
He ratsastivat varovasti pitkää rinnettä alaspäin ja joutuivat erämaan halki, jossa tapasivat vain piikkisiä, toisiinsa kietoutuneita pensaita ja merkillisiä kuivia, sarvimaisia oksia kallioiden välissä, näiden alapuolisille lakeuksille. Täällä oli vaikea erottaa jälkiä, sillä maaperä oli karua, eikä siinä ollut muuta ruohoa kuin kärventyneitä, kuolleita korsia hajallaan maassa. Mutta tiukasti tähystellen, hevosen kaulalta maahan kumartuen ja tavantakaa pysähtyen onnistui näiden valkoihoistenkin miesten seurata saalistaan.
Siellä näkyi astuttuja paikkoja, karkeiden korsien taivutettuja ja taitettuja lehtiä ja vähän väliä riittävän selvä jäljen vihjaus. Ja kerran johtaja näki ruskean veritahran: siihen kai oli tuo puolirotuinen tyttö astunut. Tätä jälkeä nuuskiessaan hän kirosi tyttöä hupsuksi.
Laiha mies hillitsi johtajansa vainuamista, ja pikku mies ratsasti valkealla hevosella takana, unelmiinsa vaipuneena. He kulkivat perätysten, etumaisena hopeasuitsinen mies, eivätkä puhuneet sanaakaan. Jonkun ajan kuluttua pienestä, valkoratsuisesta miehestä tuntui, että maailma oli kovinkin hiljaa. Hän hätkähti unelmistaan. Paitsi heidän hevostensa ja tamineittensa hiljaisia ääniä oli suuri laakso kaikkialla niin levossa kuin maalattu maisema.
Hänen edellään kulkivat hänen päällikkönsä ja toverinsa, kumpikin tarkkaavasti kumartuneena eteenpäin vasemmalle puolelle, kumpikin välinpitämättömästi keikkuen hevosensa askelten mukaan; heidän varjonsa kulkivat edellä — hiljaisina, äänettöminä, suippenevina seuralaisina, ja lähinnä oli hänen oma kyyristynyt, huolimaton hahmonsa. Hän katseli ympärilleen. Mitä oli tapahtunut? Silloin hän muisti, kuinka he olivat kuilun penkereiltä yhä lipuneet alaspäin ja kuinka irralliset, töytäävät vierukivet alinomaa heitä saattoivat. Ja sen lisäksi? Ei ollut tuulen henkeäkään. Sepä se! Mikä avara, hiljainen seutu tämä olikaan, yksitoikkoisessa iltapäivä-unessaan! Ja taivas oli selkeä ja valkoinen, paitsi tummaa utuharsoa, jota oli kasaantunut laakson yläpäähän.
Hän suoristi selkäänsä, hankasi suitsillaan, sovitteli huuliaan vihellykseen ja yksinkertaisesti huokasi. Hän kääntyi satulassaan vähäksi aikaa ja tuijotti vuorisolan suuhun, josta he olivat tulleet. Tyhjää! Tyhjiä rinteitä molemmin puolin; ei merkkiäkään kohtalaisesta eläimestä tai puusta — saatikka ihmisestä! Olipa tämäkin maata! Oikein erämaata! Hän vaipui taas entiseen asentoonsa.