"Kolmasti, vaan en saanut vastausta. Mehän olimme eronneet vähän vihassa, kun se oli mustasukkainen. Enkä minä päässyt selville, mitä se oikeastaan tarkotti.
"Minä en tiennyt, mitä nyt oli tehtävä. Enhän sitäkään tiennyt, tokko äijä edes tiesi minun siellä käyneen aarteen kimpussa. Katselin sentään lehdistä, milloin se ilmottaisi kruunulle, että oli löytänyt aarteen, kun se kerran aina oli ollut niin rehellinen mies."
"No ilmottiko?"
Brisher mutisti suutaan ja heilutti päätään hitaasti puolelta toiselle.
"Ei hän", sanoi hän sitten.
"Jane oli sievä tyttö", jatkoi Brisher, "kerrassaan sievä tyttö, vaikka mustankipeä, enkä osaa sanoa, vaikka olisinkin mennyt sinne takaisin jonkun ajan päästä. Tuumin, että jollei ukko jätä aarretta kruunulle, niin voin pitää siitä vähän kiinni… No niin, kun taas kerran silmäilen Colchesterin uutisia, näen hänen nimensä. Arvaatteko, missä asiassa?"
En osannut arvata.
Brisherin ääni heikkeni kuiskaukseksi, ja hän puhui taas kämmenensä takaa. Jokin lystillinen muisto näkyi häntä hytkyttävän. "Kaupittelemassa vääriä rahoja", sanoi hän. "Vääriä rahoja!"
"Olivatko siis?"
"Olivat — niin juuri — vääriä. Siitä tuli pitkä juttu. Mutta kiikkiin hän joutui, vaikka vimmatusti kiemurteli. Saatiin todistettua, että ukko oli levittänyt lähes tusinan vääriä puolen kruunun rahoja."
"Ettekä te puolestanne?"