"Niin minäkin."
"Mitä! Ednaako?"
"En. Ajattelin omaa Ednaani. Luullakseni meillä on kaikilla Ednamme, jonka luo mielikuvituksemme voi liidellä. Tarkoitin muuatta tyttöä. Mutta se on jo ammoin ohitse. Kovaa on ajatella, ett'en saa nähdä häntä minuutinkaan aikaa — en voi kertoa hänelle, että häntä ajattelen."
"Kyllä kai te saatte vielä nähdä hänet", arveli Bert.
"En", virkkoi Kurt päättäväisesti. "Tiedän sen.
"Tapasin hänet", hän jatkoi, "tämän kaltaisessa paikassa — alpeilla — Engstlen-alpeilla. Siellä oli jotensakin tällainen vesiputous — leveä vesiputous, joka syöksyi Innertkircheniin päin. Senvuoksi lähdin tänne. Me pujahdimme tiehemme ja vietimme puolen päivää kahden sen äärellä. Ja me poimimme kukkia. Juuri samallaisia kukkia, kuin te löysitte äsken. Aivan samallaisia, mikäli tiedän. Ja kurjenpolvia."
"Kyllä tiedän", sanoi Bert; "minä ja Edna — me olemme tehneet samalla tapaa. Poimittiin kukkia. Ja muuta sellaista. Siitä tuntuu kuluneen vuosikausia.'
"Hän oli ihana ja rohkea ja ujo. Mein Gott!… Tuskin voin hillitä itseäni, niin kiihkeästi haluan nähdä hänet jälleen ja kuulla hänen äänensä, ennenkuin kuolen. Missä hän lienee?… Kuulkaapas, Smallways, kirjoitan jonkinlaisen kirjeen. — Ja täällä on hänen kuvansa." Hän kosketti povitaskuaan.
"Kyllä te saatte tavata hänet vielä", sanoi Bert.
"En! En saa koskaan enää tavata häntä… En ymmärrä, miksi ihmiset kohtaavat toisensa tullakseen vaan temmatuiksi erilleen. Mutta sen tiedän, että me kaksi emme kohtaa koskaan enää toisiamme. Tiedän sen yhtä varmasti, kuin että aurinko nousee ja tuo vesiputous hyrskyää paasien yli vielä minun kuolemanikin jälkeen… Oh! Kaikki on typerää ja äkkipikaista ja väkivaltaista ja julmaa, mieletöntä ja vihamielistä ja itsekästä — kaikki mitä ihmiset ovat tehneet — kaikki mitä he konsanaan tekevät. Gott! Smallways, mitä sekamelskaa ja sekasortoa elämä on aina ollut — täynnä taisteluja ja verilöylyjä ja tapaturmia, vihaa ja tylyjä tekoja, murhia, kärsimyksiä, omankädenoikeutta ja petosta. Nyt olen kyllästynyt siihen kaikkeen, ikäänkuin olisin vasta huomannut sen ensi kerran. Olen huomannut sen nyt. Kun ihminen on elämään väsynyt, niin luullakseni hänen on aika kuolla. Olen menettänyt rohkeuteni, ja kuolema on kintereilläni. Tiedän, että olen päässyt matkani päähän. Mutta ajatelkaas, kuinka paljon toiveita minulla vielä oli vain vähän aikaa sitten, kaikki oli hyvällä alulla… Se oli pelkkää petosta. Ei ollut mikään alulla… Me olemme vain muurahaisia muurahaiskeossa, maailmassa, missä kaikki on samantekevää, joka kulkee kulkuaan tyhjyyttä kohti. New York — ei New Yorkikaan tunnu minusta niin hirvittävältä. New York oli vain muurahaispesä, jonka muuan narri potkaisi hajalle!