Saksalaiset alkoivat yhä ilmeisemmin joutua häviölle tuossa epätasaisessa taistelussa. Yhä selvemmin saattoi huomata, että he olivat ahdingossa ja taistelivat enimmäkseen vain pakoon päästäkseen. Aasialaiset kiitivät sivuitse ja ylitse, runtelivat heiltä potkurit, sytyttivät laivat tuleen ja ammuskelivat alas miehet, jotka sukellustamineisiin pukeutuneina kamppailivat sammutuskojein ja silkkirihmoin liekkejä ja repeämiä vastaan sisäverkossa. He vastasivat ainoastaan tehottomin laukauksin. Taistelu siirtyi takaisin Niagaran kohdalle, ja sitten saksalaisten rivit murtuivat äkkiä, ikäänkuin ennakolta sovitusta merkistä, ja laivat hajaantuivat paeten peittelemättä ja sikin sokin kaikille suunnille. Tämän huomattuaan aasialaiset kohosivat ylöspäin lähtien lentämään niiden perässä. Vain pieni ryhelmä, jonka muodosti neljä saksalaista ja kenties tusina aasialaisia, jäi taistelemaan Hohenzollernin ja prinssin ympärillä, kun hän ponnisteli viimeiset voimansa pelastaakseen Niagaran.

Kerran vielä laivat pyyhältivät Kanadan putouksen ylitse itään päin, kunnes häämöttivät kaukaa pieninä, pyörsivät sitten ympäri ja riensivät suurin hypyin ja liidellen töllistelevää katsojaamme kohti.

Koko tuo kamppaileva sikermä lähestyi sangen nopeasti, suureten suurenemistaan ja kuvastuen mustana iltapäivän aurinkoa vastaan yläkosken huikaisevien kuohujen yläpuolella. Se kasvoi myrskypilven lailla, kunnes se vielä kerran pimitti taivaan. Laakeat aasialaiset ilmalaivat pysyttelivät saksalaisten yläpuolella ja takana lennättäen vastausta saamatta luotejaan näiden kaasusäiliöihin ja kylkiin; lentokoneet leijailivat ja syöksyivät alaspäin kuin parvi hyökkääviä mehiläisiä. Yhä lähemmäksi ne saapuivat täyttäen alisen taivaan. Kaksi saksalaista pyyhälsi alaspäin ja kohosi jälleen ilmaan, mutta Hohenzollern oli jo saanut enemmän kuin sieti. Se kohousi heikosti, kääntyi jyrkästi, ikäänkuin päästäkseen erilleen taistelusta, leimahti tuleen sekä keulasta että perästä, pyyhälsi alaspäin vettä kohti, loiskahti siihen vinosti ja kieri useaan kertaan ympäri. Sitten se lähti kulkemaan virran mukana pyörien ja puskien ja vääntelehtien kuten elävä olento, pysähtyi ja jatkoi jälleen matkaansa murskautuneen ja taipuneen potkurin yhä piestessä ilmaa. Esiin tunkeutuneet liekit tukahtuivat jälleen synnyttäen kokonaisia höyrypilviä. Siinä oli onnettomuus, joka teki jättiläisvaikutuksen. Se ulottui kosken poikki kuin saari, kuin sarja korkeita luotoja, jotka tulivat alaspäin vyöryen, savuten, luhistuen ja kutistuen, läheten Bertiä milloin nopeammin, milloin hitaammin. Muuan aasialainen ilmalaiva — Bert luuli alhaalta katsoessaan näkevänsä tuhantisen jalkaa katukivitystä — kiiti takaisin ja teki pari, kolme kierrosta tuon suuren hylyn yläpuolella, ja puolikymmentä punaista lentokonetta tanssi hetkisen kuin parvi isoja hyttysiä auringon paisteessa, ennenkuin ne liitelivät toveriensa perään. Taistelu oli jo siirtynyt saaren taakse, ja sieltä kaikui nyt yhä koveten laukauksia, ulvontaa ja huumaavaa hälinää. Saaren puut peittivät sen nyt Bertiltä, ja hän unohtikin sen nähdessään tuon suunnattoman voitetun ilmalaivan lähenemistään lähenevän. Hänen taakseen putosi jotain rytisten ja oksia katkoen, mutta hän ei välittänyt siitä.

Hetkisen näytti siltä, että Hohenzollernin täytyisi taittaa selkänsä sillä kohtaa, missä Vuohisaari jakoi kosken kahteen haaraan; sitten sen potkuri läiskytti ja pärskytti vettä ja työnsi tuon luhistuvan hylyn Amerikan rantaan päin. Amerikan putousta kohti kiitävä virta tarttui siihen ja seuraavassa tuokiossa koko tuo suunnaton hylky, josta nyt leimahti esiin liekkejä kolmessa kohdin, rysähti Niagaran kaupungista Vuohisaarelle johtavaan siltaan ja työnsi pitkän käden keskikaaren alle, ikäänkuin nostaakseen sen ilmaan. Sitten keskisäiliöt räjähtivät kovasti kumahtaen, silta murtui ja ilmalaivan pääosa hoippui kuin mikäkin eriskummainen raajarikko putouksen partaalle, epäröi hetkisen ja teki sitten hurjan loikkauksen, kadoten syvyyteen.

Sen irtautunut keulaosa jäi puristuksiin vasten sitä pientä saarta — Vihersaareksi sitä tavallisesti sanottiin — joka on porraskivenä mantereen ja Vuohisaaren välillä.

Bert seurasi tätä tapaturmaa virran haarautumasta sillan päähän asti. Sitten, välittämättä pysyä suojassa, vaikka Ison sillan yläpuolella leijaili aasialaisia ilmalaivoja kuten joukko suunnattomia kattoja, hän lähti loikkimaan pohjoista kohti ja saapui ensi kerran sille kallioiselle kielekkeelle Luna saarta, josta näkee suoraan alas Amerikan putoukseen. Siinä hän seisoi hengästyneenä keskellä tuota ikuista kohinaa, hengästyneenä ja tuijottaen.

Syvällä alhaalla ja kulkien nopeasti koskea myöten alas pyöri jotain, mikä muistutti tyhjää säkkiä. Hänelle se oli — mitä kaikkea se olikaan? — Saksan ilmalaivasto, Kurt, prinssi, Europpa; siihen sisältyi kaikki se, mikä oli hänelle pysyväistä ja tuttua, ne voimat, jotka olivat luoneet hänet, voimat, jotka olivat hänestä näyttäneet epäämättömän voitollisilta, ja se kulki koskea alas kuin tyhjä säkki ja jätti näkyväisen maailman Aasialle, pakanalliselle keltaiselle rodulle, kaikelle, mikä oli kauhistavaa ja outoa!

Kauas Kanadan ylitse siirtyi lopputaistelu häipyen pois hänen näköpiiristään…

YHDEKSÄS LUKU.

Vuohisaarella