Uneen hän varmasti vaipuisi, ellei hän ryhtyisi johonkin, ja jos hän nukahtaisi, niin voisipa veikata kymmenen yhtä vastaan, että he tapaisivat hänet kuorsaamassa ja lopettaisivat hänet muitta mutkitta. Hän nukahtaa ehdottomasti, jos hän istuu liikkumattomana ja hiljaa. Parempi oli, hän vakuutti itselleen, ryhtyä itse vaaralliseen hyökkäykseen. Tämä uneliaisuus tekisi hänestä lopun, sen täytyi tuhota hänet ajan mittaan. Noilla toisilla ei ollut mitään hätää, toinen voi nukkua toisen vartioidessa. Ja niinhän he menettelisivät aina: toinen tekisi kaikkea, mitä he halusivat, toinen lymyilisi lähellä valmiina ampumaan. Siten he saattaisivat vaikkapa pyydystää hänet satimeen. Toinen voisi olla syöttinä.
Se pani hänet ajattelemaan syöttejä. Aika hölmö hän oli ollut heittäessään lakkinsa koskeen. Se olisi ollut erinomainen kepin päässä — varsinkin yöllä.
Hän huomasi haluavansa juotavaa, mutta tukahdutti tämän toivomuksen joksikin aikaa pistämällä suuhunsa kiven. Ja sitten palasi unen tarve uudelleen.
Hän käsitti, että nyt täytyi ryhtyä hyökkäämään.
Monen suuren kenraalin tavoin hänkin huomasi, että kuormasto, s.o. hänen liharasiansa, haittasi suuresti liikkeitä. Lopulta hän päätti pistää lihan irtonaisena taskuunsa ja jättää rasian jälelle. Tämä järjestely ei kenties ollut juuri ihanteellinen, mutta sotaretkellä on tehtävä uhrauksia. Hän ryömi kolmisenkymmentä jalkaa, ja sitten aseman tukaluus lamautti hänet joksikin aikaa.
Iltapäivä oli tyyni. Putouksen kohu vielä ikäänkuin korosti tuota suunnatonta hiljaisuutta. Hän koetti parhaansa mukaan saada surmatuksi kaksi häntä parempaa ihmistä. Ja hekin tavoittelivat hänen henkeään. Mitä he mahtoivat tehdä tämän hiljaisuuden takana?
Entä jos hän yllättäisi heidät äkkiä, laukaisisi ja ampuisi harhaan?
10.
Hän ryömi ja pysähtyi kuuntelemaan, ryömi uudelleen yöhön asti, ja epäilemättä Saksan Aleksanteri seuralaisineen teki samoin. Jos nämä sotaliikkeet olisi sinisillä ja punaisilla viivoilla merkitty isolle Vuohisaaren kartalle, niin varmaankin huomaisimme niiden monessa kohdin leikkaavan toisiaan. Kumpikaan puoli ei kuitenkaan nähnyt vastustajaansa koko tuona loppumattoman pitkänä päivänä, joka vaati yhtämittaista, väsyttävää valppautta. Bert ei tietänyt milloinkaan, kuinka lähellä tai kaukana hän oli. Yön tullen hän oleskeli Amerikan putouksen likellä; uni oli kaikonnut, mutta sen sijaan oli jano ruvennut vaivaamaan. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että vastustajat saattoivat majailla Hohenzollernin jäännöksessä, joka oli ajautunut Vihersaaren rantaan. Hän kävi yritteliääksi, ei koettanutkaan enää lymyillä, vaan kulki pienen sillan ylitse. Hän ei tavannut siellä ketään. Ensi kertaa hän nyt saapui noiden suunnatonten ilmalaivan sirpaleiden luo, ja jonkun aikaa hän tutki niitä uteliaana hämärässä valossa. Keulahytti oli melkein ehyt, ovi oli kallistunut alaspäin ja yksi nurkka painunut veteen. Hän ryömi sisään, joi ja sai sitten mainion päähänpiston: sulki oven ja laskeutui sille lepäämään.
Mutta nyt hän ei voinut nukkua ensinkään.