"Kiinalainenko hirtetty?" kysäsi Laurier.
"Niin on. Miehet näki, että se kävi ryöstämässä rautatien aitoissa!"
"Vai näkivät!"
"Ei ne tuhlaa ruutia. Hirttivät sen puuhun ja vetivät koivista. Niin ne tekee kaikille vinosilmille, kun saavat semmosia kiinni. Ei siit' o' mitään vaaraa. Kaikki kiinalaiset hirtetään."
Bert ja Laurier eivät vastanneet, ja hetken kuluttua, taitavasti sylkäistyään, tämä nuori herra tallusteli omituisesti huutaen kahden toverin luo, jotka olivat ilmestyneet jonkun matkan päähän…
Sinä iltapäivänä he olivat ajamaisillaan kuoliaaksi ammutun miehen yli, joka makasi keskellä tietä juuri Albanyn ulkopuolella. Varmaankin hän oli maannut siinä muutamia päiviä, sillä ruumis alkoi jo mädätä…
Albanyn toisella puolen he kohtasivat automobiilin, jonka kumirengas oli haljennut. Ohjaajan istuimella istui muuan nuori nainen aivan välinpitämättömänä ja hänen takanaan, kivääri polvillaan, nuori mies, joka tuijotti metsään. Muuan vanha mies makasi ajoneuvojen alla koettaen turhaan korjata vammaa. Hän ryömi esiin heidän lähestyessään ja tervehti Bertiä ja Laurieria nousematta pystyyn. Vahinko oli sattunut edellisenä iltana. Vanhus sanoi, ettei hän voinut ymmärtää, missä vika oli, mutta että hän koetti päästä siitä selville. Teknillistä tuntemusta ei ollut kummallakaan heistä, ei hänellä eikä hänen vävylläänkään. Heille oli vakuutettu, että tämä automobiili oli aivan virheetön ja varma. Oli vaarallista jäädä tähän paikkaan. Joukko maankiertäjiä oli jo hyökännyt heidän kimppuunsa ja he olivat saaneet puolustautua aseilla. Tiedettiin näet heillä olevan ruokavaroja. Hän mainitsi rahamiesten maailmassa kunnioitetun nimen. Tahtoisivatko Laurier ja Bert pysähtyä auttamaan häntä. Hän esitti sen ensin toivehikkaana, sitten hartaasti anoen, lopulta kyynelsilmin ja kauhuissaan.
"Ei!" sanoi Laurier armottomana. "Meidän on jatkettava matkaamme. Meillä on pelastettavana enemmän kuin yksi nainen. Meidän on pelastettava Amerikka!"
Neito ei liikahtanutkaan…
Kerran he sivuuttivat mielipuolen, joka lauloi kulkiessaan…