Hän kulki Thamesin poikki Etonista Windsoriin ja kiersi Lontoon eteläpuolitse Bun Hilliin, missä hän tapasi Tom veljensä. Tämä oli juuri paranemassa punaisesta kuolemasta ja näytti vanhassa puodissaan ikäänkuin joltakin synkältä, puolustautumaan asettuneelta otukselta. Jessica taasen makasi yläkerrassa armottoman kuoleman kynsissä, kuten hänestä näytti. Hän houraili tilauksista ja morkkaili alinomaa Tomia, peläten hänen vievän liian myöhään rouva Thompsonin perunat ja rouva Hopkinsin kukkakaalin, vaikka kaikki kauppaliike oli jo ammoin lakannut ja Tom oli kehittynyt kerrassaan taitavaksi pyydystämään rottia ja varpusia ja salaamaan ryöstettyjä jyviä sekä korppuja. Tom tervehti veljeänsä varovaisen sydämellisesti.

"Taivas!" hän sanoi, "siinähän on Bert. Arvelin sinun tulevan kerran takaisin, ja tervetuloa nyt sitten. Mutta en voi tarjota sinulle mitään syötävää, minulla kun ei ole lainkaan ruokaa… Missä sinä olet ollut koko ajan?"

Bert rauhoitti veljeään näyttämällä vilahdukselta puoleksi syötyä lanttua ja kertoi parhaillaan tarinaansa palasittain ja syrjähuomautuksin, kun hän havaitsi myymäläpöydän takana hänelle osoitetun kellastuneen kirjelipun. "Mikä tämä on?" hän kysäisi ja huomasi Ednan kirjoittaneen sen vuosi takaperin. "Hän tuli tänne", Tom selitti ikäänkuin jotain joutavaa seikkaa muistellen, "tiedustelemaan sinua ja pyysi meitä ottamaan hänet luoksemme. Se tapahtui taistelun jälkeen, kun Clapham oli sytytetty tuleen. Minä kyllä olisin suostunut, mutta Jessica oli vastaan — ja sitten hän lainasi minulta salaa viisi killinkiä ja meni tiehensä. Eiköhän mahtane puhua siitä tuossa lipussa —"

Tom oli oikeassa. Edna kertoi kirjeessään lähteneensä tätinsä ja enonsa luo, joilla oli tiilitehdas Horshamin lähellä. Ja sieltä Bert lopulta löysi hänet, taivallettuaan ja seikkailtuaan vielä parisen viikkoa.

5.

Havaitessaan toisensa Bert ja Edna ensin tuijottivat ja nauroivat, niin muuttuneita he olivat, niin repaleisia ja hämmästyneitä. Ja sitten molemmat tyrskähtivät itkemään.

"Voi, Bertti kulta!" Edna huusi. "Sinä tulit tulit kuitenkin!" ja ojensi kätensä ja horjui. "Minä sanoin sen hänelle. Hän uhkasi ampua minut, ellen ottaisi häntä miehekseni."

Mutta Edna ei ollut naimisissa, ja kun Bert hetken kuluttua sai hänet puhumaan, hän kertoi, mikä työ Bertiä odotti. Tuo pieni syrjäinen seutu oli joutunut erään öykkäri-parven valtaan, jota johti Bill Gore niminen mies, alkuaan teurastajan renki ja sittemmin nyrkkitaistelija. Joukon oli järjestänyt muuan aatelismies, joka oli ennen vanhaan ollut kilpa-ajokuuluisuuksia; mutta jonkun ajan kuluttua hän oli kadonnut tuntemattomalla tavalla, jolloin Bill oli kohonnut seudun johtajaksi ja kehittänyt opettajansa menetelmiä melkoisen tarmokkaasti. Tuolla aatelismiehellä oli ollut kehittyneitä filosofisia aatteita, hänen mielestään oli "parannettava rotua" ja luotava yli-ihminen, ja näitä aatteita hän toteutti joukkoineen solmimalla avioliittoja melkoisen tiheään. Bill seurasi hänen jälkiään niin innokkaasti, että alkoi menettää parvensa suosiota. Eräänä päivänä hän oli kohdannut Ednan, joka kaitsi sikoja, ja oli heti ruvennut kiivaasti kosiskelemaan purtiloiden ääressä. Edna oli puolustautunut urheasti, mutta mies ahdisteli vielä tarmokkaasti ja peräti kärsimättömänä. Nyt hän saattoi tulla takaisin milloin hyvänsä, Edna selitti ja katsoi Bertiä silmiin. He olivat jo joutuneet takaisin tuohon raakalaistilaan, jolloin miehen on pakko tapella lemmittynsä puolesta.

Ja tässä meidän täytyy valittaa, että totuus ja ritarilliset perinnäistavat joutuvat ristiriitaan. Tekisi mieli kertoa, kuinka Bert lähti haastamaan kilpailijansa voittosille, kuinka molemmat taistelivat ankarasti ja Bert pääsi voitolle rohkeutensa, rakkautensa ja onnensa avulla. Mutta näin ei käynyt. Hän latasi revolverinsa hyvin huolellisesti ja istui sitten mökin parhaassa huoneessa levottomana ja ymmällään, kuunnellen juttuja Billistä ja hänen toimistaan ja ajatellen päänsä puhki. Sitten Ednan täti ilmoitti äkkiä väräjävin äänin tämän herran lähestyvän. Hän saapui kahden seuralaisen kera puutarhan veräjästä. Bert nousi seisomaan, työnsi vaimon syrjään ja katsahti ulos. Tulijat näyttivät merkillisiltä. Heillä oli yllään jonkinlainen univormu: punainen golf-nuttu ja valkoinen villapaita, potkupallo-housut, sukat ja kengät ja peräti eriskummallinen päähine. Billillä oli naisen hattu, jota koristi suunnaton joukko kukonsulkia, ja toisilla villinnäköiset lerppahatut.

Bert huoahti ja nousi syvästi mietiskellen, ja Edna tarkkasi häntä odottavaisena. Naiset seisoivat aivan ääneti. Hän poistui akkunan luota ja lähti eteiseen jotensakin hitaasti ja huolestuneen näköisenä, kuten mies, joka aikoo ryhtyä mutkalliseen ja epävarmaan yritykseen. "Edna!" hän kutsui, ja tytön tullessa hän avasi ulko-oven.